Asutusviranomaiset

Kohteesta Portti
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Muista myös nämä

Asutustoiminta itsenäisyyden ajalla

Asutushallituksen virkataloasiakirjat

Maa- ja metsätalousministeriön asutusasiainosasto

Metsähallitus 

Asutustoiminta

Perinteisessä yhteiskunnassa suurin osa ihmisistä asui maatiloilla. Uuden ajan alusta 1950-luvulle asti tilojen määrä kasvoi valtavasti. Tässä tekstissä tarkastellaan asutustoiminnan ehtoja ja sitä, millaisten viranomaisten arkistoista asutuksesta voi löytää tietoja. Perinteisesti asutustoiminta on spontaania – ts. ihmiset hankkivat itse itselleen tilan. Valtiovalta on tukenut toimintaa hallinnollisilla ja lainsäädännöllisillä keinoilla. 1800-luvulta lähtien valtio on harjoittanut aktiivista asutuspolitiikkaa, jossa valtio tukee rahallisesti toimintaa tai suoranaisesti hankkii maata asutettaville. Asutustoiminta ja tilojen kasvu maaseudulla tyrehtyi 1950-luvun lopulle tultaessa.

Ennen isojakoa

Asutustoiminnalla on Suomessa pitkä historia. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että jo ruotsalaisten asettuminen rannikolle oli jonkinlaisen asutuspolitiikan tulosta. Varhaisin selvästi osoitettava asuttamisprojekti oli erämaiden avaaminen uudisasukkaille. Kustaa Vaasa antoi v. 1542 käskyn, jonka perusteella alueen sai omakseen sellainen asukas, joka asettui sinne pysyvästi. Tämä aiheutti suuria väestön siirtymisiä esim. Keski-Suomeen.

1600-luvulla pulaa oli pikemmin väestöstä kuin maa-alueista. Asutustoimenpiteet tähtäsivät nyt lähinnä siihen, että autioituneille tiloille saatiin uudet asukkaat. Uudisasutusta kruunu pyrki lähinnä estämään, esim. uudistorppien perustaminen oli suoranaisesti kielletty. Vuosisadalla oli paljon maata aatelisten hallussa. Ison reduktion ja jakopalkkalaitoksen vakiintumisen seurauksena kruunun hallintaan jäi paljon tiloja.

Perinteisessä maatalousyhteiskunnassa asutustoimintaa toteutettiin perustamalla uusia tiloja, jakamalla vanhoja tiloja tai perustamalla torppia. Valtion toimiksi jäi toiminnan tukeminen hallinnollisilla ja lainsäädännöllisillä uudistuksilla. Keskeisin muutos oli isojako.

Isojako ja uudistilat

Vuonna 1760 päätettiin sallia tilojen isojako Suomessa. Tällöin kylän sarkoihin jaetut maat jaettiin yksityisten tilojen kesken uudella tavalla. Tilat saivat yhtenäisiä lohkoja maata, laidunta ja metsää. Lohkoja yhdistettiin myöhemmin isojaon täydennyksissä ja uusjaoissa, jolloin myös tilojen rakennuksia usein siirrettiin lähemmäksi uusia tiluksia. Kustaa III ajoi v. 1775 läpi säännön, jonka perusteella kylä sai pitää viljelysmaan lisäksi siihen sopivassa suhteessa olevan metsälohkon. Loppu – ns. liikamaa – joutui valtiolle.

Kruunulle jääneille liikamaille oli hakemuksesta mahdollisuus perustaa uudistiloja. Valtiolle jääneelle maalle perustettiin myös kruununtorppia ja vanhoja kruununtorppia pantiin verolle, jolloin niistä tuli uudistiloja. Uudistiloja syntyi 1721-1875 ehkä 11 000 tilaa koko Suomessa. Tosin osa oli syntynyt spontaanisti jo ennen 1775 asetusta ja kruunun asutustoimenpiteeksi jäi tilan verollepano. Spontaanit uudistilojen perustamiset jatkuivat tämän jälkeenkin, vaikka asetusten mukaan aloitteentekijänä oli valtio.

Tilojen halkominen ja lohkominen

Tilojen jakaminen oli monin tavoin rajoitettua, joskin niitä jaettiin spontaanisti ilman että jakoa rekisteröitiin mitenkään. Kiinteistötoimituksiin kuuluvassa halkomisessa tila jaettiin kahteen tai useampaan osaan ja veronmaksu- ym. velvollisuudet siirtyivät osille osaluvun mukaisesti. Asetuksella 30.6.1747 ja sen selityksellä 24.1.1751 tilojen halkomista helpotettiin. Isojako teki tilojen laillisen halkomisen mahdolliseksi mm. siksi, että isojakoasetuksessa halkomisen prosessi selitettiin.

Asetuksella 19.12.1864 mahdollistettiin palstatilojen lohkominen. Lohkomisessa kantatila vastasi veroista alkuperäisen manttaalin mukaisesti ja palstatilan omistaja maksoi kantatilalle lahjaveron. Lohkotun alueen minimikoko oli määritelty aika suureksi eikä vähävaraisilla ollut mahdollisuuksia palstojen hankkimiseen. Asetuksella 19.2.1883 alaa pienennettiin ja prosessia helpotettiin. Lisäksi asetuksella 1.3.1886 mahdollistettiin vielä kruununtilojen lohkominen.

Osittamisesta (halkominen, lohkominen ym.) annettiin asetus 12.6.1895 ja samalla määrättiin maarekisterin perustamisesta. Maakirjaan, jolla tätä ennen pidettiin yllä luetteloa tiloista, ei oltu merkitty halottuja ja lohkottuja tiloja lainkaan – uudistilat kylläkin. Vertailun vuoksi v. 1905 maakirjassa oli 55 000 maatilaa, mutta jo v. 1900 virallisessa tilastossa itsenäisiä maatiloja oli jo yli 120 000.

Torpparilaitos

Torpaksi katsotaan maanviljelyyn käytettyä aluetta, joka kuuluu toiseen tilaan ja on siihen vuokrasuhteessa. Valtio tuki lainsäädännöllä torppien perustamista 1700-luvulla ja ”torpparivapautus” taas on olennainen osa 1900-luvun asutuspolitiikkaa. Torpparilaitos oli syntynyt 1600-luvulta lähtien siten, että v. 1700 oli n. 1000 ja v. 1740 jo yli 2000 torppaa.

Jakopalkkalaitokseen kuuluvilla valtion tiloilla (puustellit) torppia oli alusta lähtien. Yksityisillä tiloilla torppien perustaminen oli sallittua aluksi vain rälssitiloille. Vuonna 1697 torpat sallittiin ratsutiloille, vuonna 1743 perintötiloille, 1757 kruununtiloille ja 1770 jakamattomille maille. Sarkajakoisessa kylässä torppien perustaminen oli hankalaa ennen isojakoa: tosin yhteismaille syntyi torppia, jotka eivät maksaneet vuokraa kenellekään.

Isonjaon seurauksena torppien perustaminen sai vauhtia yksityisellä maalla. Kun tila oli yhtenäinen alue, sen asukas sai vapaasti päättää antaako sieltä maata vuokralle. Kun väestönkasvu oli suurta, halukkaita torppareiksi oli. 1800-luvun alusta lähtien torppien määrä kasvoikin voimakkaasti. Torppia oli vuoteen 1805 mennessä yli 25 000 ja v. 1875 mennessä n. 50 000. Myös valtion yms. mailla oli paljon torppia.

Asutuspolitiikka

Autonomian aikana suuri asutuspoliittinen projekti oli Viipurin läänin lahjoitusmaiden lunastaminen. Ns. Vanha Suomi oli liitetty Venäjään 1700-luvulla ja hallitsija oli antanut suuria lahjoituksia alueelta yksityisille henkilöille. Alueilla asuvan väestön oikeudet aiheuttivat keskustelua, kun alue liitettiin Suomeen v. 1812. 1860-luvulla lahjoitusmaat päätettiin lunastaa valtiolle ja antaa talonpoikien lunastaa ne itselleen valtionlainan avulla. Viimeiset lahjoitusmaat päätyivät valtion haltuun 1890 ja viimeiset valtionmaat talonpojille v. 1922.

1800-luvun kuluessa olosuhteet olivat siis kehittyneet siten, että väestö oli kasvanut melkoisesti. Myös tilojen määrä oli kasvanut, mutta ei suhteessa läheskään niin paljon. Kaikille ei riittänyt torppiakaan, joiden määrä oli suorastaan räjähtänyt. Varsin suuren vuokraviljelijämäärän lisäksi maaseudulla toimi paljon tilatonta väestöä.

Asutustoiminta muuttui sosiaaliseksi – yhteiskunnan oloja parantamaan tähtääväksi – 1800-luvun lopulla. Oloja tutki mm. Tilattoman väestön alakomitea, jonka johtopäätöksiin asutuspolitiikka osaltaan perustui. Vuodesta 1902 valtio ryhtyi tukemaan yksityistä asutustoimintaa erityisen Tilattoman väestön lainarahaston kautta. Kunta tai yhteisö (esim. erityinen maanosto-osuuskunta) lainasi tilattomille pitkäaikaista lainaa maanhankintaa varten erityisestä lainakassasta ja sai tähän varoja lainarahastolta.

Päällimmäiseksi muodostui kuitenkin torpparikysymys: maanvuokria pyrittiin säätelemään ja rekisteröimään esim. vuosien 1902 ja 1909 maanvuokra-asetuksilla. Torpparien vapautuslain 1918 (Laki vuokra-alueiden lunastamisesta) myötä torppiin liittyvä ”asutustoiminta” sai päätepisteensä. Kymmeniä tuhansia vuokraviljelmiä ja lampuotitiloja muuttui tällöin itsenäisiksi tiloiksi.

1922 Asutuslain eli ”Lex Kallion” sekä joukon samanaikaisia asetuksia (mm. laki valtion metsämaiden asuttamisesta) perusteella maata oli mahdollista myös pakkolunastaa valtiolle asutustarkoituksiin. Tähän ei kuitenkaan jouduttu kuin poikkeustapauksissa. 1930-luvun laman seurauksena joutui nimittäin pakkohuutokaupattavaksi paljon tiloja, joihin valtiolla oli etuosto-oikeus. Asutuslain perusteella perustettiin yli 10 000 viljelystilaa ja 7 000 asuntotilaa sekä tuhansia lisäalueita vanhoihin maatiloihin.

Torppien itsenäistyttyä ja muuttoliikkeen maalta kaupunkeihin alettua asutustoiminta alkoi hiipua. 1938 alussa tuli voimaan uusi Asutuslaki 1936. Asutustoiminta muuttui säännönmukaisemmaksi, kun valtiolle ostettuun tilaan piti tehdä käyttösuunnitelma ja valtion maalle asutussuunnitelma. Nyt valtio tuki myös tiloihin liittyvää raivaus- ja rakennustoimintaa. Jo 1934 oli säädetty laki erikoisasutuksesta, jossa työttömille saatiin hätäaputöitä raivaustoiminnalla. Asutuslain 1936 vaikutukset ennen sotaa jäivät vaatimattomiksi, mutta lain perusteella muodostettiin kuitenkin tiloja myös sodan aikana ja sen jälkeen.

Sotien lopputuloksen seurauksena päätettiin asuttaa se väestö, joiden kodit olivat jääneet uuden rajan taakse. Pika-asutuslain ja Maanhankintalain perusteella pantiin toimeen valtava asutustyö, josta enemmän kirjoituksessa Maanhankintalain toimeenpano.

Näiden lakien toimeenpano jatkui pitkälle 1950-luvulle, kunnes ne korvasi 1959 alussa voimaan tullut Maankäyttölaki. Varsinainen asuttamistoiminta ei ollut tässä laissa enää tarkoituksenakaan, vaan lisämaiden ja erilaisten tukitoimien avulla pyrittiin parantamaan jo olemassa olevien tilojen elinkelpoisuutta.

Asutusviranomaiset ja niiden arkistot

Aika ennen isojakoa

1500-luvun lähteistö on asutuspolitiikan kannalta niukkaa ja 1600-luvulla asuttamista ei ole juurikaan toteutettu. Aiheita on jonkin verran tutkittu ja tutkimuksiin kannattaa tutustua ennen arkistoihin suuntaamista. Aineistoja on sekä Suomen että Ruotsin puolella arkistolaitoksissa. Tilojen muodostumiseen liittyvät asiakirjat ovat pääasiassa Maanmittauslaitoksella.

Isojaosta itsenäisyyteen

Isojakoa koskevia aineistoja säilyttää pääsääntöisesti Maanmittauslaitos. Arkistolaitoksessa on kuitenkin paljon siihen liittyviä aineistoja, sillä toimintaa valvoivat lääninhallitukset ja riitoja ratkaisivat erityiset maanjako-oikeudet, joiden aineisto löytyy Arkistolaitoksen toimipisteistä. Isojakoa koskevat yksittäiset asiakirjat on liitetty asiakirjavihoksi, johon liittyy yleensä kartta. Isojakoaktia säilyttää Maanmittauslaitos, mutta siitä on laadittu aikoinaan puhtaaksikirjoitetut versiot, jotka on luovutettu Kansallisarkistolle (Maanmittaushallituksen uudistusarkisto).

Uudistilan perustamiseen haettiin lupa lääninkansliasta. Luvan saatuaan asukas raivasi itse tilukset ja rakensi rakennukset. Lääninhallitus myönsi tilalle verovapausvuosia. Kun ne oli käytetty loppuun, maanmittari suoritti lopullisen tilan muodostamisen. Lopulta suoritettiin tilan verollepano. Toiminnassa maanmittauslaitokselle syntyi ns. perustamisakti. Ne ovat Maanmittauslaitoksen hallussa ja ne löytyvät tilan rekisterinumeron mukaan (ks. myös Maanmittaushallituksen uudistusarkisto). Uudistiloja koskevat erilaiset asiakirjat löytyvät lääninkonttorien päätöksistä ja kirjeakteista sekä muista sarjoista, jotka on usein järjestetty aiheen mukaan. Uudistilat on merkitty maakirjoihin vuodesta 1855 lähtien (takautuvasti) ja sarakkeesta löytyy lääninhallituksen (tms.!) päätöspäivämäärä uudistilan perustamisesta ja verollepanosta. Maakirjakokoelma Digitaaliarkistossa

Tilojen halkomisista ja lohkomisista muodostui samanlainen akti, jota sitäkin säilyttää Maanmittauslaitos (ks. myös Maanmittaushallituksen uudistusarkisto). Toimenpiteet on merkitty kylittäin ja kantatiloittain maarekisteriin, josta on pääsääntöisesti maakunta-arkistoissa kopiot (yleensä nimellä maarekisteri- ja erikoisluettelojäljennökset).

Torppien tutkiminen on melkoisesti hankalampaa eikä niistä ole yleensä olemassa rekisteriä ennen vuotta 1909. Tällöin kirjalliset torpansopimukset piti merkitä kihlakunnanoikeuksien ylläpitämään rekisteriin. Ne määrättiin kirjallisesti tehtäviksi jo 1902, ja vanhat suulliset sopimukset piti korvata kirjallisilla. Rekisterissä on siten harvakseltaan myös vanhempia sopimuksia, joskin kirjallisia sopimuksia ei läheskään aina tehty. Kokonaan rekisteristä puuttuvat sopimukset, jotka ovat lakkautuneet ennen vuotta 1909. Maanvuokrarekistereitä ja niihin liittyviä asiakirjoja on tuomiokuntien arkistoissa, mutta tässä aineistossa on tuomiokuntakohtaisia puutteita.

Torpparisopimuksia voi tätä ennen löytää tuomiokuntien arkistoista kiinnitysasioiden sarjasta. Kiinnityksen saattoi vuokramies tai vuokranantaja hakea sopimuksen pysyvyyden vakuudeksi ja tällöin kopio vuokrakirjasta on liitetty päätöksen liitteeksi. Sopimukset eivät aina olleet kirjallisia eikä niitä aina kiinnitetty. Jos niistä ei myöhemmin riideltykään, niiden sisältöä on vaikea selvittää. Julkisyhteisöjen (valtio, kirkko) virkatalojen torppien asiakirjoja löytyy virkataloaineistoista (ks. Asutushallituksen virkataloasiakirjat); kruunun metsätorppien asiakirjat löytyvät Metsähallituksen hoitoalueiden arkistoista (Metsähallinnon hoitoalueet ). Arkistolaitoksessa ja yksityisillä henkilöillä on taloarkistoja, joista yksityisten talojen ja kartanoiden torppien asiakirjoja voi löytyä.

Vanhan Suomen lahjoitusmaiden lunastamista hoiti Valtiovaraintoimikunta, jonka arkistossa lahjoitusmaa-asiakirjat on järjestetty erikseen (Hn). Talonpoikien lunastuksia hoiti Viipurin lääninhallitus, jonka lääninkonttorin arkistossa on useita lahjoitusmaiden lunastusta koskevia sarjoja (vuoteen 1933 asti).

Vuonna 1902 aloitti toimintansa Tilattoman väestön lainarahasto, joka lainasi kunnille ja yhteisöille rahaa lainattavaksi edelleen asutus- ja raivaamistarkoituksiin. 1902 säädettiin myös, että kuntiin perustettiin erityiset vuokralautakunnat. Toimintaa valvoi v. 1906 asetettu Valtiolainojen tarkastaja. Rahastolle kunnilta yms. saapuneet hakemukset ovat Asutushallituksen arkistossa (KA). Vuokralautakuntien aineistoa säilyttävät silloiset kunnat ja niiden seuraajat.

Itsenäisyyden aika

Asutusasioita varten perustettiin Asutushallitus, joka aloitti asetuksen mukaan toimintansa 1.1.1918 – sota tosin siirsi toiminnan alun syksylle. Asutushallitukseen liitettiin Tilattoman väestön lainarahasto, joka sai nimen Asutusrahasto. Piirihallinnoksi luotiin asutustarkastajat, jotka valvoivat kuntiin perustettujen asutuskassojen toimintaa.

Tilojen halkominen ja lohkominen toimivat kuten ennenkin, niiden prosessista ks. edellä. Lähestulkoon kaikki rajoitukset poistettiin 1917 ja seuraavana vuonna voimaan tullut Torpparilaki aiheutti valtavan määrän ”vuokra-alueiden järjestelyjä” eli niiden merkitsemisiä omiksi tiloikseen. Torppien asioita käsittelivät kunnalliset vuokralautakunnat ja riitoja ratkaisivat maanjako-oikeudet. Asutushallitus piti kortistoa itsenäistyneistä torpista. Kortisto, joka on ASO:n arkistossa (HMA), johtaa lääninhallituksen arkistoon, sillä lohkomispäätöksen teki maaherra. ”Aktia” johon olisi kerätty yksittäistä torppaa koskevat asiakirjat, ei ole missään olemassa, vaan tieto pitää kerätä eri arkistoista.

Asutuslain 1922 mukaan maata saattoi saada tilaton ja lisämaata liian pienen tilan omistava henkilö (ei siis torppari). Maata saattoi hankkia vapaaehtoisilla kaupoilla tai valtiolta, joka hankki maata lähinnä pakkohuutokaupoilla. Asiaa hoiti Asutushallitus, jonka arkistosta myös löytyvät valtiolta ostettujen tilojen aktit. Vapaaehtoisten (asutuskassoista tuettujen) kauppojen asiakirjoja kannattaa jäljittää esim. lainhuutojen avulla, joskin Asutushallituksen arkistossa on erilaisia kortistoja ja asiakirjaryhmiä, joista näiden kauppojen jäljille päästään.

Virkatalot pyrittiin asuttamaan siten, että virkatalon (hyvinkin suuri) alue jaettiin kantatilaksi ja muuksi alueeksi. Kantatila myytiin tai vuokrattiin ja muu alue käytettiin asutustarkoituksiin. Osa virkataloista jäi valtion käyttöön (opetus- tms. tarkoituksiin) ja osa metsistä kruununpuistoiksi. Toimintaa johti Asutushallitus (virkatalo-osasto). Tiedot myynneistä löytyvät Asutushallituksen virkataloasiakirjat – kokoelmasta talon mukaan. Virkataloista on ASO:n arkistossa Hämeenlinnan maakunta-arkistossa kaksi kunnittaista kortistoa (myynti- ja vuokra-asioille) ja useimpien virkatalon tarkastajien arkistoissa on asiaa koskevia luetteloita.

Asutustoiminnan hiljettyä torpparivapautuksen jälkeen Asutushallitus päätettiin lakkauttaa. Jäljelle jääneet tehtävät siirrettiin Maatalousministeriölle, jossa tehtäville perustettiin oma osastonsa Asutusasiainosasto (ASO). Se aloitti toimintansa 1938 alussa, jolloin tuli voimaan myös uusi Asutuslaki.

Asutuslain 1936 mukaista asutustoimintaa koskevat asiakirjat löytyvät akteina ASO:n arkistosta (HMA), mutta valtion metsäalueiden lunastamista koskevat asiakirjat Metsähallituksen arkistosta Kansallisarkistosta. Erityislakeihin (mm. Erikoisasutus, Maaseudun asunto-olojen parantaminen) liittyvät asiakirjat ovat Asutushallituksen arkistossa (KA), Pakkohuutokauppa-, erikoisasutus- ja työasiakirjojen arkistossa (KA) sekä ASO:n arkistossa (HMA) ja niihin on erityisiä hakemistoja. Näiden lakien mukaiset toimeenpiteet jatkuivat yli sodan ja sen jälkeenkin.

Pika-asutuslakia (PAL) koskevat asiakirjat ovat ASO:n arkistossa (HMA). Aineisto on monipuolinen eikä siihen ole kohdistunut kovinkaan paljon seulontaa. Yksityiskohtaisia tietoja saa suhteellisen vaivattomalla haulla sekä tilojen muodostamisesta että sen luovuttamisesta asukkaalle ja tilan myöhemmistä vaiheista. Pika-asutustilat jäivät kuitenkin välivaiheeksi, kun vallatut alueet saatiin takaisin. Useimmat niistä hylättiin ja asukkaat ottivat omat vanhat tilansa takaisin hallintaansa. Alueen jälleenrakennusta hoiti ASO, jonka arkistoa kannattaa käyttää tutkimuksessa. Osa tiloista jäi niiden uusille haltijoille ja niiden asiakirjat löytyvät Maanhankintalain (MHL) mukaisesta tila-aktista. Maanhankintalain toimeenpanosta on oma artikkelinsa.

Kaikkien tässä artikkelissa mainittujen viranomaisten arkistolaitoksen halussa olevien arkistojen sisällysluetteloja voi tarkastella Vakka-arkistotietokannan ja Astia-verkkopalvelun avulla. Astian kautta voi myös tilata asiakirjoja arkistolaitoksen tutkijasaleihin. Digitoituja asiakirjoja voi tutkia Digitaaliarkistossa. Linkit verkkopalveluihin ovat artikkelin lopussa.

Virasto- ja arkistohistoriaa

Vaikka asutustoimintaa ei tässä käsitellä vuoden 1958 jälkeen, on kuitenkin syytä käydä läpi virastojen historiaa, sillä joskus toimitukset kestivät vuosikymmeniä ja eri tavoin kootut asiakirjat saattoivat jäädä seuraajien hoitoon. Eri tavoin kootut arkistoluovutukset aiheuttavat lisäksi sen, että edeltäjien arkistoa on jäänyt eri seuraajille, joilta se on vaihtelevasti päätynyt Arkistolaitokseen. Osa aineistosta voi periaatteessa olla vielä viranomaisen hallussa.

Keskushallintona asutustoiminnalle toimi Maatalousministeriö. Ministeriöstä tuli v. 1971 Maa- ja metsätalousministeriö. MMM on luovuttanut arkistonsa n. vuoteen 1991 asti. Asutushallitus yhdistettiin v. 1971 Maataloushallitukseen, jolloin syntyi Maatilahallitus. Vuonna 1993 virasto lakkautettiin ja siitä tuli MMM:n tietopalvelukeskus TiKe. TiKe on luovuttanut edeltäjiensä arkistot, mm. Asutushallituksen arkiston. Nämä arkistot ovat Kansallisarkistolla. Metsähallitus muutettiin liikelaitokseksi v. 1994 ja se on luovuttanut aineistoaan Kansallisarkistolle n. vuoteen 1967 asti. Hoitoalueet ovat säilyttäneet omat arkistonsa itse ja niistä suuri osa on luovutettu maakunta-arkistoihin.

Asutustarkastajien virastoista tuli asutuspiirejä v. 1965. Samalla keskushallintoa kevennettiin siirtämällä vastuuta asutustoiminnasta asutuspiireille. Tämän jälkeen yksittäisen tilan tietoja kannattaa etsiä pikemminkin piiritason arkistosta. MHL:n toimeenpanoa varten peustetuista asutuslautakunnista tuli asutustoiminnan johtajan virastoja v. 1952. Niiden tehtävät siirrettiin asteittain asutustarkastajille ja koko virat lakkautettiin 1965 alusta. MHL:n mukaisia maanlunastuslautakuntia liitettiin toisiinsa ja ajan mittaan niiden piirit olivat aika suuria. V. 1959 uudistuksissa ne lakkautettiin ja tehtävät siirrettiin maankäyttölautakunnille. Niiden tehtävät taas siirrettiin asutuspiireille v. 1965.

Koko asutustoiminta siis oli piiritasolla keskittynyt asutuspiireille. Niistä tuli maatalouspiirejä v. 1971, maaseutupiirejä 1991 ja edelleen maaseutuelinkeinopiirejä v. 1993. Vuoden 1997 alusta niistä tuli osa TE-keskuksia, joissa ne muodostivat maaseutuosaston. Vuoden 2010 alussa TE-keskukset lakkautettiin ja virastojen toiminta siirtyi uusiin ELY-keskuksiin nimellä Maaseutuelinkeinot ja kalatalous.

Piirit ja keskukset ovat ajan mittaan luovuttaneet omaa ja edeltäjiensä arkistoja maakunta-arkistoihin ja Kansallisarkistolle. Kuluvassa ALKU-projektissa ELY-keskuksien on tarkoitus siirtää kaikki vanhat arkistonsa Arkistolaitokseen. Aineisto on usein sen muotoista, että provenienssia on mahdoton palauttaa. Esim. kortistot kestävät läpi koko viraston elinkaaren tai yhtä tilaa koskeva asiakirjavihko on koottu useiden vuosikymmenien ajalta. Siksi tiettyä tilaa koskevaa aineistoa kannattaa etsiä sekä edeltäjän että seuraajan arkistoista. ELY-keskusten sähköisistä järjestelmistä tai muista hakemistoista voi saada hyviä viitteitä, vaikka aineisto olisikin Arkistolaitoksella.

Kirjallisuus

  • Suomen maanmittauksen historia I-III. WSOY 1933.
  • Maanmittaus Suomessa 1633-1983. Maanmittaushallitus 1983.
  • Soininen, Arvo M., Vanha maataloutemme. HistTutk 96, SHS 1974.
  • Suomen maatalouden historia 1-3. SKS 2004.

Sekä teksteissä Asutustoiminta itsenäisyyden ajalla ja Maanhankintalain toimeenpano mainittu kirjallisuus.




Siirry Astia-verkkopalveluun

Siirry Vakka-arkistotietokantaan

Siirry Digitaaliarkistoon




Portin etusivulle