Autonomian ajan viranomaiset

Portti

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Muista myös nämä

Evankelis-luterilaiset seurakunnat

Lääkintöhallitus

Merivahingonlaskija

Poliisilaitokset

Porvoon valtiopäivät 1809

Sotilasasiakirjat 1812–1905

Suuri adressi

Tuomioistuimet Venäjän yhteydessä

Tuomioistuinlaitos ja alioikeudet 


Sisällysluettelo

Ylin valta Suomessa

Suomella ei ollut omia keskusviranomaisia Ruotsin vallan aikana. Kun valta Suomen sodan seurauksena vaihtui, oli hallintokin järjestettävä uudelleen. Keisari-suuriruhtinas oli muista riippumaton suvereeni itsevaltias, mutta hän tarvitsi avustajia. Sota-aikana hallinnosta vastasi venäläisten joukkojen ylipäällikön alaisuudessa toiminut väliaikainen siviilikanslia. Elokuussa 1809 perustettiin hallituskonselji, josta vuonna 1816 tuli Keisarillinen Suomen senaatti. Senaatti oli Suomen suuriruhtinaskunnan korkein siviilihallintoelin ja tuomioistuin. Turussa toiminut senaatti siirrettiin vuonna 1819 Helsinkiin, josta oli tullut pääkaupunki vuonna 1812.

Senaatti jakautui hallinnollisia tehtäviä hoitaneeseen talousosastoon ja korkeimpana oikeutena toimineeseen oikeusosastoon. Senaatin puheenjohtaja oli kenraalikuvernööri, joka toimi Venäjän keisarin edustajana Suomessa. Asioiden käsittely senaatin ja keisarin välillä tapahtui kenraalikuvernöörinkanslian kautta. Suomen asioiden valmistelija Pietarissa oli vuosina 1808–1811 Suomen asiain komissio ja 1811–1826 Suomen asiain komitea. Komitean asiat esitteli keisarille valtiosihteeri. Komitea lakkautettiin vuonna 1826, jonka jälkeen ainoaksi esittelijäksi jäi valtiosihteerinviraston ministerivaltiosihteeri. Suomen asiain komitea toimi uudelleen vuosina 1857–1891.

Alkujaan konseljin ratkaisuvalta rajoittui selkeästi hallinnollisiin asioihin, jotka oli keskitetty sille muun ylemmän valtiokoneiston puuttuessa. Ajan mittaan senaatti, ja varsinkin sen talousosasto, sai lisää itsenäistä ratkaisuvaltaa ja siitä muodostui hallintokoneiston keskipiste. Talousosasto jakautui toimituskuntiin, eräänlaisiin päällikkövirastoihin, jotka valmistelivat ja esittelivät asiat osaston istunnoissa.

Asioiden keskitys senaattiin johti toimituskuntia kuormittaviin asiaruuhkiin. Asiantilan korjaamiseksi senaatin toimituskuntien ja paikallisten viranomaisten välille perustettiin hallintovirastoja. Uudet virastot olivat toimituskuntien alaosastoja ja sivutoimistoja, joille kuului määrättyjen erityishallintotehtävien hoito. Näistä muutaman virkamiehen pienistä virastoista kehittyi myöhemmin varsinaisia keskusvirastoja. Virastojen toiminnasta määrättiin keisarin vahvistamilla hallinnollisilla asetuksilla sekä ohje- ja menosäännöillä, joiden organisatoriset käytännöt olivat varsin kirjavia. Virastoja johdettiin joko kollegisesti tai päällikkövaltaisesti. Kollegisuus oli jäänyt Suomen hallinnon pääperiaatteeksi Ruotsin vallan ajoilta, mutta Venäjä suosi päällikkövirastoja, joiden se katsoi olevan helpommin valvottavissa. Autonomian ajan lopussa kollegiset päätöksentekoelimet olivat kätevä tapa jarruttaa venäläistämispyrkimyksiä.

Keskushallinnon alapuolella ollut lääninhallinto jatkoi koko autonomian ajan toimintaansa vanhoin ruotsalaisin periaattein. Läänitason tehtäväkenttää muutti tosin 1800-luvun loppupuolella voimistunut piirihallintoviranomaisten perustaminen. Paikallistason hallintoa uudistettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla voimakkaasti. 1850-luvulla annettiin ensimmäiset kunnallissäädökset, joilla paikallisviranomaiset velvoitettiin huolehtimaan köyhäinhoidosta ja kansakouluista. Vuonna 1865 kunnallishallinto erotettiin seurakunnista.

Kaikkien autonomian ajan keskusviranomaisten arkistoja säilytetään Kansallisarkistossa. Arkistojen sisällysluetteloihin voi tutustua Astia-verkkopalvelun tai Valtionarkiston yleisluettelo III:n avulla. Astia-verkkopalvelun kautta voi asiakirjoja myös tilata tutkijasaliin. Digitoituja asiakirjoja voi tutkia Digitaaliarkistossa.

Keskusvirastot ja niihin verrattavat viranomaiset

Maa- ja metsätaloushallinto

Maanviljelyshallitus

Maataloushallinnon keskittämiseksi perustettiin 19.3.1892 annetulla asetuksella Senaatin maanviljelystoimituskunnan alaisuuteen kuulunut maanviljelyshallitus. Se luotiin päällikkövirastoksi, jossa käsiteltävät asiat ratkaisi ylitirehtööri. Maanviljelyshallituksen tehtävänä oli seurata ja edistää maataloustuotannon ja sen menetelmien kehitystä, maanomistus- ja hallinto-olosuhteita, maatalousväestön yhdistys- ja osuustoimintaa, maatalousneuvontaa, maataloustuotteiden kauppaa ja hintasuhteita sekä maataloustyöväen oloja.

Maanviljelyshallitus johti kotieläinjalostustyötä ja toimi yhteistyössä maanviljelysseurojen kanssa maatalouden etujen edistämiseksi. Sille kuului myös maanviljelys- ja meijerioppilaitosten yleinen johtaminen sekä vuodesta 1907 alkaen maataloustilastojen laadinta.

Maanviljelyshallituksen alaisuudessa toimivat vuonna 1898 perustettu maanviljelystaloudellinen koelaitos sekä valtion haltuun vuonna 1906 otetut maanviljelys- ja kauppakemiallinen laboratorio sekä siementarkastuslaitos.

Itsenäisessä Suomessa maanviljelyshallituksen työtä jatkoi maataloushallitus, jonka toiminnasta määrättiin asetuksella 10.12.1917.

Maanmittaushallitus

Maanmittaustointa johtamaan perustettiin 2.11.1812 annetulla asetuksella päämaanmittauskonttori, joka valvoi jakotoimituksia ja karttojen valmistusta. Sen päällikkönä oli ylitirehtööri, joka viraston johtamisen lisäksi valvoi mittojen ja painojen tarkistamista. Konttorin nimi muutettiin vuonna 1848 maanmittauksen ylihallitukseksi. Vuonna 1851 maanmittaustoimeen yhdistettiin metsähallinto, mikä merkitsi muutosta maanmittauksen ja metsänhoidon ylihallitukseksi. Hallinnonalojen johto erotettiin vuonna 1863, minkä myötä maanmittausta johti jälleen maanmittauksen ylihallitus. Nimi lyheni muotoon maanmittaushallitus vuonna 1916.

Kun Suomi siirtyi metrijärjestelmään, alkoi ylihallituksen alaisuudessa vuonna 1886 toimia vakauskomissioni, jonka tehtävänä oli valvoa siirtymää ja kalibroituja mittoja. Vuonna 1922 komission työtä jatkoi vakaustoimisto.

Ennen vuotta 1860 maanmittaustoimi oli valtiovaraintoimituskunnan, vuosina 1860–1875 maanviljelys- ja yleisten töiden toimituskunnan, 1875–1892 kamaritoimituskunnan ja sen jälkeen maanviljelystoimituskunnan alaisuudessa. Itsenäisyyden myötä maanmittaushallitus siirtyi maatalousministeriön alaisuuteen.

Metsähallitus

Teollistumista seuranneen puunkäytön lisääntymisen myötä valtio sääti vuonna 1851 metsälain, jonka noudattamista valvomaan tarvittiin metsähallinto. Se luotiin aluksi maanmittauksen ylihallituksen alaisuuteen. Metsähallinto erotettiin maanmittaushallinnosta 1.8.1863 annetulla asetuksella, jolla perustettiin metsähallitus. Uuden keskusviraston päällikkönä oli ylijohtaja, jolla oli yksin päätösvalta. Viraston alaisuuteen kuuluivat vain niin sanotut kruununpuistot eli valtion metsätaloutta varten erotetut yhtenäiset maa-alueet.

Metsähallituksen tehtäviä ja organisaatiota muutettiin vuonna 1908. Asetuksen mukaan viraston kuului pitää silmällä myös yksityisiä metsiä ja valvoa metsäoppilaitoksia sekä metsästystä ja kalastusta valtion mailla. Uusi johtosääntö määräsi, että metsähallitus käsitteli ja ratkaisi tärkeimmät asiat kollegisesti istunnoissa, joita johti ylitirehtööri.

Paikallistason metsänhoidosta vastasivat aluksi maaherran alaisuudessa toimineet lääninmetsänhoitajat. Metsähallinnon vakinaistamisen yhteydessä vuonna 1859 valtion metsät jaettiin 11 tarkastuspiiriksi ja 50 hoitoalueeksi, jotka jakautuivat edelleen vartioalueisiin. Lääninmetsänhoitajien virat yhdistettiin ylimetsänhoitajien virkoihin.

Metsäasiat käsiteltiin senaatin valtiovaraintoimituskunnassa vuoteen 1863 asti. Vuonna 1864 metsähallinto siirtyi maanviljelystoimituskunnalle ja 1888 kamaritoimituskunnalle. Marraskuussa 1917 metsähallituksesta tuli maanviljelystoimituskunnan alainen, ja itsenäistymisen jälkeen alueesta vastasi maatalousministeriö.

Asutustarkastaja

1800-luvun lopussa valtio alkoi toimia tilattoman väestön aseman parantamiseksi. Vuonna 1898 perustettiin Tilattoman väestön lainarahasto, josta varoja saivat kunnat, maanviljelysseurat ja muut yhdistykset. Nämä muodostivat kassoja, joista lainoja annettiin edelleen tilojen ja tonttien ostamiseen sekä raivaamiseen ja viljelemiseen.

Vuonna 1906 perustettiin kamaritoimituskunnan alainen tilatonta väestöä varten annettujen valtiolainojen tarkastajan virka, joka vuonna 1915 nimettiin asutustarkastajaksi. Toimi lakkautettiin lokakuussa 1917, jolloin alan hallinto organisoitiin uudelleen nimellä asutushallitus.

Hevoshoidonneuvoja

Hevoshoidonneuvoja oli valtion viranomainen, joka vastasi hevosjalostuksen edistämisestä. Neuvoja valvoi valtion kruununorien hankkimista, hoitoa ja sijoittamista sekä hevoskasvatusyhdistysten toimintaa. Hän oli läsnä ravikilpailuissa ja piti kantakirjaa suomalaisrotuisista oriista. Vuotuinen määräraha varattiin tarkoitukseen vuodesta 1893 alkaen ja virka vakinaistettiin 1905. Hevoshoidonneuvoja toimi maanviljelyshallituksen alaisuudessa. Virka lakkautettiin joulukuussa 1917, jolloin hevosasiat siirrettiin maataloushallituksen kotieläinhoito-osastolle.

Kalastuksentarkastaja

Kalatalous sai oman keskusviranomaisensa vuonna 1860, kun senaatti päätti perustaa kalastuksentarkastajan viran, joka oli maanviljelys- ja yleisten töiden toimituskunnan alainen. Tarkastajan tehtäviin kuului muun muassa valvoa kalastussäädösten noudattamista, edistää alan kehittämistä ja kalakantojen säilymistä, opastaa pyyntitavoissa ja saaliin käsittelyssä sekä käydä tarkastuskäynneillä alan laitoksissa. Kalastuksentarkastajan toiminta päättyi heinäkuussa 1918, jolloin tilalle perustettiin kalastushallitus.

Maanviljelys- ja kauppakemiallinen laboratorio

Maanviljelys- ja kauppakemiallinen laboratorio aloitti toimintansa Helsingissä vuonna 1881 yksityisessä omistuksessa. Valtio kuitenkin tuki toimintaa taloudellisesti. Vuoden 1907 alusta laboratorio otettiin valtion haltuun ja maanviljelyshallituksen alaisuuteen. Laboratorion tehtäviin kuului rehujen, lannoitteiden ja siementen laatua koskeva tarkastus- ja tutkimustoiminta.

Valtion vointutkimuslaboratorio

Voi oli 1800-luvulla Suomen toiseksi tärkein vientituote. Tuotteen laatu oli kuitenkin usein niin huono, että siitä saatu hinta jäi pieneksi. Tätä epäkohtaa korjaamaan perustettiin vuonna 1903 valtion vointutkimuslaboratorio Hankoon, josta tuote lähti ulkomaille. Vuodesta 1912 alkaen laboratorion yhteydessä toimi myös tarkastusasema. Laboratorio ja asema lakkautettiin Valtion vointarkastuslaitoksen perustamisen yhteydessä joulukuussa 1917.

Virkatalojen tarkastajat

Valtio antoi tietyille sotilas-, siviili- tai kirkollisen viran haltijoille käyttöön palkkatiloja eli puustelleja. Viranhaltijan velvollisuus oli huolehtia tilan rakennuksista ja maista. Maaherrojen toimenkuvaan kuuluivat katselmukset, joilla varmistettiin, että näin todella tapahtui. Tarkastuksia tekivät muun muassa kruununvoudit ja metsänhoitajat. Vuonna 1906 perustettiin erityiset virkatalojen tarkastajien virat. Viranhaltijalla tuli olla kokemusta ja koulutusta maanviljelystä. Vuonna 1919 virkataloja koskevat asiat siirrettiin asutushallitukselle.


Kauppa- ja teollisuushallinto

Yleisten rakennusten ylihallitus

Asetus yleisten rakennusten intendentinkonttorin perustamisesta annettiin 3. syyskuuta 1811. Kyseessä oli ensimmäinen Suomeen autonomian aikana perustettu keskusvirasto. Kansliatoimituskunnan alaisen konttorin tehtävänä oli huolehtia valtion rakennusten ylläpidosta sekä tarkistaa kirkkojen ja muiden yleisten rakennusten piirustukset ja kustannusarviot ennen kuin ne lähetettiin keisarille hyväksyttäväksi. Konttori perustettiin Turkuun, mutta se siirrettiin Helsinkiin vuonna 1821. Vuodesta 1848 alkaen paikallistason valvonnasta vastasivat lääninarkkitehdit.

Vuonna 1865 annetulla asetuksella konttorin nimi vaihtui yleisten rakennusten ylihallitukseksi ja samalla perustettiin piiriorganisaatio hallituksen työmäärän keventämiseksi. Lääninrakennuskonttorit asetettiin kaikkiin muihin paitsi Hämeen ja Uudenmaan lääneihin.

Hallitus toimi kansliatoimituskunnan alaisuudessa vuosina 1811–1869 ja 1888–1892, sekä siviilitoimituskunnan alaisuudessa vuosina 1869–1888 ja 1892–1917. Marraskuussa 1917 hallituksesta tuli kulkulaitosten ja yleisten töiden toimituskunnan (myöhemmin ministeriön) alainen. Vuonna 1936 yleisten rakennusten ylihallituksesta muodostettiin rakennushallitus.

Vuorihallitus

Autonomian ajan alkaessa aiemmin vuorikollegiolle kuuluneet yleiset taloudenhoidon tehtävät siirtyivät valtiovaraintoimituskunnalle. Vuonna 1821 vuoritoimi sai menosäännön, jonka mukaisesti perustettiin yli-intendentin johtama virasto, jota alettiin kutsua nimellä vuori-intendentinkonttori. Konttori valvoi vuorilaitosten hoitoa, keräsi tietoa ruukkien tilasta ja vastasi malminetsinnästä. Vuonna 1834 konttoriin yhdistettiin kontrollilaitos.

Vuonna 1858 vuori-intendentinkonttorista muodostettiin vuorihallitus, jota johti vuori-intendentti, joka oli myös manufaktuurijohtokunnan jäsen. Intendentti valvoi vuorivirkamiehiä, kaivostöitä ja malminetsintöjä sekä teki tunnetuksi alan uusia tekniikoita. Maa oli jaettu pohjoiseen ja eteläiseen vuoripiiriin, joiden kummankin päällikkönä oli vuorimestari. Rahapaja tuli vuorihallituksen alaisuuteen 1865. Vuoripiirit lakkautettiin 1871, kun vuorihallituksen tehtävät muutenkin elinkeinonvapauden laajetessa vähenivät. Vuoden 1885 alusta alkaen vuorihallituksen ja manufaktuurijohtokunnan tehtävät siirtyivät uudelle teollisuushallitukselle.

Vuoritoimen oikeudellisista asioista päätettiin vuoteen 1855 asti vuorikäräjillä. Vuoden 1856 alusta alkaen nämä asiat siirtyivät kihlakunnanoikeuksien alaisuuteen.

Geologinen komissio

Vuonna 1877 perustettiin vuorihallituksen yhteyteen geologinen toimisto edistämään alan tutkimusta. Tärkein tehtävä oli kallioperän kartoitus. Geologinen komissio perustettiin sen työnjatkajaksi vuonna 1886, kun vuorihallitus lakkautettiin ja sen tehtävät siirtyivät uudelle teollisuushallitukselle. Teollisuushallituksen valvonnan alaisen laitoksen muodostivat tirehtööri, kaksi geologia ja yksi geodeettisen alan insinööri. Suomen itsenäistyttyä komissio siirtyi kauppa- ja teollisuusministeriön alaisuuteen, ja nimeksi vaihdettiin vuonna 1925 Geologinen toimikunta. Vuonna 1918 sen rinnalle perustettiin Geodeettinen laitos.

Manufaktuurijohtokunta

Manufaktuurijohtokunta oli vuosina 1835–1884 toiminut keskusvirasto, joka vastasi teollisuutta ja tuotantoa koskevista asioista. Ennen viraston perustamista nämä asiat käsiteltiin valtiovaraintoimituskunnassa. Johtokunta asetettiin valvomaan ja kehittämään maan manufaktuuri- ja tehdaslaitoksia sekä käsityöläisammatteja. Lisäksi sen oli edistettävä kansan sivutoimista kotiteollisuutta. Maistraattien ja hallioikeuksien tuli vuosittain lähettää johtokunnalle tietoja niiden valvontaan kuuluvista verstaista, tehtaista ja manufaktuureista. Kuvernööreiltä johtokunta sai selvityksiä näiden toiminta-alueiden käsityöläisistä.

Vuosien 1858 ja 1872 johtosäännöt tekivät manufaktuurijohtokunnasta selkeämmin ammattiopetuksesta vastaavan opetusviranomaisen. Manufaktuurijohtokunnan alaisuuteen kuului vuonna 1841 Helsinkiin perustettu mekaanikko-opisto. Suoraan johtokunnan valvontaan kuuluivat myös Helsingin sunnuntaikoulu, reaalikoulu (polyteknillinen koulu/opisto) ja iltakoulu. Muiden kaupunkien vastaavat oppilaitokset olivat johtokunnan valvonnassa välillisesti.

Vuoden 1885 alussa manufaktuurijohtokunta yhdistettiin vuorihallituksen kanssa uudeksi teollisuushallitukseksi.

Teollisuushallitus

Valtiovaraintoimituskunnan alainen teollisuushallitus aloitti toimintansa vuoden 1885 alussa. Se alkoi vastata manufaktuurijohtokunnan ja vuorihallituksen tehtävistä. Viraston tehtävänä oli edistää teollisten elinkeinojen tilaa sekä tehdä tarkastuksia ja siten valvoa teollisuutta koskevan lainsäädännön noudattamista.

Viraston yhteyteen perustettiin geologinen komissioni vuonna 1885. Vuonna 1889 teollisuushallitus määrättiin ylläpitämään tavaramerkkirekisteriä, vuonna 1895 kaupparekisteriä ja lopulta vuonna 1898 myös patenttirekisteriä. Rahapaja oli teollisuushallituksen valvonnassa alusta alkaen, samoin teollisuus- ja käsityöläiskoulut. Kauppaoppilaitoksista 28.1.1904 annetussa asetuksessa teollisuushallitus määrättiin myös niiden valvojaksi. Työväen apukassat kuuluivat hallitukselle vuodesta 1897 alkaen.

Teollisuushallituksen työtä jatkoi kauppa- ja teollisuushallitus (1918), jonka lakkauttamisen jälkeen asiat siirtyivät kauppa- ja teollisuusministeriölle vuonna 1926.

Rahapaja

Rahapaja perustettiin keisari Aleksanteri II:n päätöksellä 19.4.1860, ja senaatin päätöksellä se sijoitettiin Helsingin Katajanokalle. Toimintansa rahapaja pääsi aloittamaan elokuussa 1864 ja ensimmäiset hopeamarkat lyötiin saman vuoden lokakuussa. Ensimmäinen, lähinnä symbolinen rahalähetys toimitettiin Suomen Pankkiin 25.10.1864. Rahapaja valmisti hopea- ja kuparirahojen lisäksi muistorahoja ja mitaleja. Vuonna 1877 Suomi siirtyi kultakantaan.

Rahapaja oli senaatin talousosaston alainen ja sitä valvoi vuorihallitus. Kun vuorihallituksen tehtävät siirtyivät tammikuussa 1885 teollisuushallitukselle, määrättiin sille myös rahapajan valvonta. Autonomian ajan päätyttyä rahapaja jatkoi teollisuushallituksen alaisuudessa vuoteen 1925, jolloin se siirrettiin valtiovarainministeriölle.

Kulta- ja hopeateosten tarkastuslaitos toimi rahapajan alaisuudessa vuosina 1884–1942.

Liikennehallinto

Luotsi- ja majakkalaitos

Suomen luotsilaitoksen johtoon määrättiin vuonna 1810 luotsimajuri, jonka toimi muutettiin vuonna 1812 annetussa luotsi- ja majakkalaitoksen ohjesäännössä luotsipäällikön viraksi. Keisarillisella käskykirjeellä 3.4.1816 laitoksen ylin johto uskottiin luotsitarkastajalle eli luotsi-inspehtorille, joka oli senaatin jäsen. Luotsimajuri vastasi viraston käytännöllisestä johdosta, vaikka tämä toimi luotsitarkastajan alaisuudessa. Johdon kaksijakoisuus poistui vuonna 1846, kun luotsimajurin virkaa ei enää täytetty.

Luotsimajuri asui 1800-luvun alkupuolella aluksi Suomenlinnassa, myöhemmin Tammisaaressa. Hänen apunaan luotsilaitosta johtivat luotsipäällysmiehet neljässä piirissä. Vuosisadan puolivälistä lähtien paikallistason luotsiviranomaiset toimivat seitsemässä luotsipiirissä. Jokaisessa luotsipiirissä oli päällysmiehen alaisina luotsivanhimpia, jotka olivat yhden tai useamman luotsipaikan esimiehiä. Majakoista vastasivat majakkamestarit.

Vuonna 1850 perustettiin sotilaallisesti järjestetty Suomen luotsi- ja majakkalaitoksen ylihallitus, joka oli talousasioissa senaatin ja sotilasasioissa kenraalikuvernöörin alainen. Luotsitirehtöörillä (johtajalla) oli viran puolesta everstin arvo. Luotsilaitoksella oli sotilaallista merkitystä, minkä vuoksi sen toimintaan vaikuttivat venäläistämispyrkimykset. Luotsilaitos oli valtiovaraintoimituskunnan alainen vuosina 1841–1888. Vuodesta 1888 alkaen se siirtyi kauppa- ja teollisuustoimituskunnalle. Sortokausina venäläisten vaikutus virastosta tiukkeni ja vuonna 1912 luotsilaitos alistettiin kokonaan Venäjän meriministeriölle. Itsenäisessä Suomessa tehtävien hoitoa jatkoi 15.12.1917 perustettu merenkulkuhallitus.

Postilaitos

Postitirehtöörin virka perustettiin 9.9.1811 ja seuraavana vuonna postitirehtöörin virasto. Suomen postilaitos vakinaistettiin 5.10.1816 ja virasto muuttui postijohtokunnaksi. Johtokunta valvoi postinkulun sujuvuutta, kansainvälisten sopimusten noudattamista ja postikonttorien perustamista. Postiasiat kuuluivat kansliatoimituskunnan alaisuuteen vuosina 1809–1869 ja 1888–1892, siviilitoimituskunnalle 1869–1888 ja kulkulaitostoimituskunnalle vuodesta 1892 alkaen.

Postilaitoksen organisaatio koki huomattavia muutoksia vuonna 1881, jolloin postihallitus korvasi postijohtokunnan. Vuoden 1890 Postimanifesti määräsi Suomen postilaitoksen Venäjän sisäasiainministeriön posti- ja lennätinlaitoksen valvontaan, mutta määräys ei juuri vaikuttanut viraston toimintaan. Suomen lennätinosasto perustettiin 1860 ja vuonna 1874 siitä tuli lennätinpiiri. Lennätinhallinto oli suoraan venäläisviranomaisten alaisuudessa.

Postilaitoksen paikallisvirastoina toimivat postikonttorit, joiden hoitajina olivat postimestarit. Kunkin läänin pääkaupungin postimestari oli lääninsä postitarkastaja. Konttorien alaisuudessa toimi maaseudulla vuodesta 1881 alkaen postiasemia ja postipysäkkejä. Vuonna 1896 annetulla julistuksella maa jaettiin postipiireihin, joiden johdossa olivat postitarkastajat. Rautatiet muodostivat rautatiepostipiirin.

Tie- ja vesirakennusten ylihallitus

Vuodesta 1799 alkaen toimi tulvavahinkojen torjuntaa, vesireittien avaamista ja viljelysmaiden kuivattamista varten Kuninkaallinen Suomen koskenperkausjohtokunta. Se oli ainoa Ruotsin vallan aikana perustettu oma keskusvirastoelin. Sota pysäytti viraston toiminnan mutta johtokunta perustettiin uudelleen vuonna 1816. Sen puheenjohtajaksi tuli Suomen kenraalikuvernööri. Vuonna 1821 johtokunnan alaisuuteen perustettiin sotilaallisesti järjestetty koskenperkausinsinöörikunta, jonka tehtäviin kuului muun muassa työpäälliköiden ja mestareiden koulutus piirustuskonttorissa. Koskenperkausjohtokunnan nimi muutettiin 7.3.1840 keisarin käskykirjeellä tie- ja vesikulkulaitosjohtokunnaksi.

Tie- ja vesikulkulaitosjohtokunnan tilalle perustettiin 17.9.1860 annetulla johtosäännöllä tie- ja vesikulkulaitosten ylihallitus, joka kuului maanviljelys- ja yleisten töiden toimituskunnan alaisuuteen. Hallituksen ylitirehtööri oli Suomen insinöörikunnan päällikkö ja hänelle kuului everstin tai kenraalimajurin arvo. Vuonna 1869 insinöörikunta muuttui siviilivirkakunnaksi. Ylihallitukselle kuuluivat satamien, rautateiden, lennätinlinjojen, kanavien, sulkujen, siltojen, lauttojen sekä muiden tielaitosten rakentaminen ja korjaus, väylien ruoppaus sekä myös koskenperkaus ja järvenlaskut. Töiden valvontaa ja johtoa varten maa jaettiin kuuteen piirikuntaan, joiden rajat noudattelivat vesistöalueiden rajoja. Vuodesta 1887 lähtien virasto toimi nimellä tie- ja vesirakennusten ylihallitus. Vuonna 1892 ylihallitus siirtyi kulkulaitostoimituskunnan alaisuuteen. Itsenäisessä Suomessa ylihallituksesta muodostettiin vuonna 1925 tie- ja vesirakennushallitus.

Vuoden 1899 tulvien jälkeen asetettiin komitea tutkimaan vesistöihin liittyviä ongelmia, ja 1.3.1908 perustettiin tie- ja vesirakennusten ylihallituksen alaisuuteen hydrografinen toimisto. Viraston tehtävänä oli selvittää muun muassa veden kiertokulkua, sadetta ja haihduntaa, vedenkorkeuksien ja virtaamien vaihteluja sekä jääoloja.

Rautatiehallitus

Helsingin-Hämeenlinnan rautatien rakentamista johti ja valvoi Aleksanteri II:n 4.3.1857 nimittämä rautatiejohtokunta. Johtokunta kuului maanviljelys- ja yleisten töiden toimituskunnan alaisuuteen vuodesta 1860 alkaen. Rata valmistui tammikuussa 1862. Vuosina 1863–1877 rautatien valvonta sekä palvelus- ja virkakunta kuuluivat tie- ja vesikulkulaitosten ylihallituksen alaiselle rautatiepäällikön kanslialle. Rataliikenteen kasvu ja asioiden lisääntyminen rautatiehallinnossa johtivat vuonna 1877 rautatiehallituksen syntyyn. Hallitus oli jaettu toimisto-, liikenne-, rata- ja koneosastoihin.

Rautateiden keskus- ja aluehallinto erotettiin toisistaan rautatiehallitukselle vuonna 1888 annetulla ohjesäännöllä. Rautateiden aluehallinnosta käytettiin nimitystä linjahallinto. Vuoden 1891 alussa rataosasto jaettiin 14 ratapiiriin. Liikenneosasto oli jaettu liikennepiireihin. Vuonna 1892 rautatiet siirtyivät kulkulaitostoimituskunnan alaisuuteen. Suomen itsenäistyttyä rautatiehallitus siirtyi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle.

Merenkuluntarkastaja

Merenkulkualan johtavaksi viranomaiseksi asetettiin keisarillisella julistuksella 27.4.1899 merenkuluntarkastaja, joka oli kauppa- ja teollisuustoimituskunnan alainen. Merenkuluntarkastajan erityisenä velvollisuutena oli valvoa laivojen merikuntoisuudesta, varustuksesta ja käyttämisestä annettujen säädösten noudattamista sekä matkustajahöyrylaivojen katsastusta. Hän neuvoi laivanpäälliköitä laivojen yhteentörmäysten estämiseksi annettujen sääntöjen noudattamisessa, vastasi merikoulujen tarkastuksesta ja huolehti yhdenmukaisen opetuksen aikaansaamisesta alan oppilaitoksissa. Merenkuluntarkastaja seurasi yleisesti merenkulkuasioita ja ehdotti toimenpiteitä, jotka olivat omiaan edistämään maan merenkulkua. Itsenäisessä Suomessa tehtävien hoitoa jatkoi 15.12.1917 perustettu merenkulkuhallitus.


Opetus- ja sivistyshallinto

Koulutoimen ylihallitus

Ruotsin vallan aikana koulutoimi kuului kirkon alaisuuteen ja perinne jatkui suuriruhtinaskunnassa. Piispat ja tuomiokapitulit valvoivat hiippakuntiensa alueilla toimineita kouluja. Alkeisopetuksen järjestäminen siirtyi kirkolta valtion ja kuntien tehtäväksi vasta, kun Koulutoimen ylihallitus perustettiin 24.11.1869 annetulla asetuksella. Uusi keskusvirasto aloitti toimintansa 1.7.1870 kirkollisasiain toimituskunnan alaisena. Ylihallituksen tehtävänä oli valvoa kouluja ja huolehtia siitä, että opetusta annettiin määräysten mukaan. Sen tuli pitää huolta kurista ja valvoa, että koulujen opetus edistäisi kunnioitusta esivaltaa kohtaan sekä korostaisi alamaisten velvollisuuksia ja säädyllisyyttä. Ylihallitus myös asetti opettajat oppilaitoksiin.

Vuosina 1870–1884 koulutoimen ylihallitus käsitteli yhtenä osastona sekä oppikoulu- että kansakouluasiat. Asetuksella 30.5.1884 kansakoulujen ylitarkastajan apulaiseksi asetettiin ylihallitukseen kansakouluntarkastaja, jonka tehtäviin kuului käsitellä kansakouluasioita ja tarvittaessa tehdä opettajaseminaarien ja kansakoulujen tarkastuksia. Kouluhallituksen jako oppikoulu- ja kansanopetusosastoon toteutui seuraavan vuoden alusta. Samalla asetuksella perustettiin lääneihin piiritarkastajan virat kansakoulujen tarkastusta varten. Itsenäisessä Suomessa ylihallituksen työtä jatkamaan perustettiin kouluhallitus elokuussa 1918.


Valtionarkisto

Kun Suomi oli liitetty Venäjään, oli arkistohallinnon järjestäminen yksi kiireellisimpiin kuuluvista tehtävistä, sillä keskushallinnolla ei ollut hallussaan virkamiesten aikaisempaan toimintaan liittyviä asiakirjoja. Ne olivat joko hajallaan ympäri maata virkamiesten hallussa tai Ruotsin keskusvirastoissa. Ruotsiin jääneet Suomea koskevat asiakirjat siirrettiin rauhansopimuksen mukaisesti Suomeen ja senaatin arkistoon, jonne alkoi vähitellen kertyä myös maan omien virastojen aineistoja. Keisarin käskykirjeellä 13.11.1817 senaatin arkistoon asetettiin arkistonhoitaja, jonka tehtävänä oli asiakirjojen järjestäminen, inventoiminen ja lainaustoiminnan hoitaminen.

Senaatin arkistosta kehittyi eri vaiheiden kautta historiantutkimuksen keskuslaitos. Yleisölle senaatin arkisto avattiin vuonna 1859 ja se sai ensimmäisen ohjesääntönsä seuraavana vuonna. Vuonna 1869 arkiston nimi muutettiin valtionarkistoksi, mutta se oli edelleen senaatin yhteydessä. Arkistonhoitajasta tehtiin vuonna 1880 valtionarkistonhoitaja. Vuonna 1883 voimaan tulleen johtosäännön mukaan valtionarkistossa oli kaksi osastoa: historialliseen osastoon kuului vuotta 1808 edeltävä aineisto ja hallinnolliseen osastoon sitä uudempi. Uuden vuonna 1892 annetun johtosäännön mukaan valtionarkiston tehtävänä oli muun muassa säilyttää, hoitaa ja järjestää sekä antaa käyttöön asiakirjoja, joilla on maan hallintotoimen tai historian kannalta pysyvää arvoa.

Valtionarkisto toimi kansliatoimituskunnan (ennen 1869, 1888–1892), kirkollisasiaintoimituskunnan (1869–1888) ja siviilitoimituskunnan (1892–1896) alaisuudessa. Vuonna 1896 arkisto siirrettiin senaatin talousosaston kanslian, marraskuussa 1917 kirkollis- ja opetustoimituskunnan ja Suomen itsenäistyttyä opetusministeriön alaisuuteen.

Muinaistieteellinen toimikunta

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura teki vuonna 1867 aloitteen Suomen muinaisjäännösten suojelusta. Samoihin aikoihin ryhdyttiin toimenpiteisiin erityisen viraston perustamiseksi muinaismuistojen suojelua varten. Vuonna 1883 annettiin muinaismuistoasetus, joka koski sekä kiinteitä muinaisjäännöksiä että irtaimia esineitä. Virasto saatiin aikaiseksi seuraavana vuonna, kun arkeologinen toimisto perustettiin valvomaan muinaismuistojen säilymistä. Sen johdossa oli valtionarkeologi sekä jäseninä yliopiston ja tiedeseurojen edustajat.

Maan tärkeimmät kulttuurihistorialliset museokokoelmat yhdistettiin arkeologisen toimiston alaisuuteen. Muinaisesineitä säilytettiin yliopiston historiallisessa museossa, jota hoitamaan valtionarkeologi voitiin velvoittaa. Vuonna 1893 toimiston tärkeimmät museokokoelmat yhdistettiin sen alaiseksi Valtion historialliseksi museoksi, joka käsitti arkeologisen, kulttuurihistoriallisen ja kansatieteellisen osaston. Sen pohjalta kehittyi myöhemmin Suomen kansallismuseo, joka avattiin yleisölle 1916.

Toimiston nimeksi tuli muinaistieteellinen toimikunta vuonna 1908. Virasto kuului senaatin kirkollisasiaintoimituskunnan alaisuuteen. Suomen itsenäistyttyä siitä vastasi kirkollis- ja opetusministeriö.

Oikeushallinto

Painoasiain ylihallitus

Autonomian alussa painoasioiden valvonnasta vastasi senaatin yhteydessä toiminut prokuraattori. Täydellinen ennakkosensuuri järjestettiin asetuksella 14.10.1829. Painotuotteiden tarkastus siirtyi perustetulle sensuuriylihallitukselle, jonka alaisuudessa olivat sensuurikomitea sekä kaupunkien sensorit. Sensuurikomitean tehtävänä oli kotimaisen ja ulkomailta hankitun kirjallisuuden tarkistaminen. Senaatille jäi valta päättää uusien sanoma- ja aikakauslehtien julkaisuluvista ja lehtien lakkauttamisista. Sensuuriylihallitus toimi senaatin kansliatoimituskunnan alaisuudessa.

Vuoden 1865 asetus painovapaudesta sisälsi määräyksen painoasiain ylihallituksen perustamisesta sensuuriylihallituksen tilalle. Ylihallituksen tehtävänä oli valvoa kaikkia kirjapainoasioita maassa. Paikalliset painoasiamiehet valvoivat säännösten noudattamista piireissään. Vuoden 1891 asetuksella painatuslupien antaminen ja lehtien lakkauttaminen siirrettiin kenraalikuvernöörille. Ylihallitus toimi kansliatoimituskunnan (1865), siviilitoimituskunnan (1865–1917) ja oikeustoimituskunnan (1917) alaisuudessa. Hallituksen toiminta päättyi vuonna 1919, kun säädettiin painovapauslaki ja viraston tehtävät siirtyivät oikeusministeriölle.

Vankeinhoitohallitus

Autonomian ajan alussa vankeinhoidosta vastasivat paikallisviranomaiset. Ohjesääntö vankiloiden vahtimestareille ja vartijoille annettiin 1818. Vasta vankeinhoidon tarkastajan viran perustaminen vuonna 1867 merkitsi alkua keskitetylle vankeinhoitohallinnolle. Sitä seuranneen vankeinhoitohallituksen johtosääntö julkaistiin 25.1.1881 ja virasto aloitti toimintansa saman vuoden marraskuussa. Vankeinhoitohallituksen tehtävänä oli valvoa vankiloiden ja ojennuslaitosten toimintaa ja rakentamista sekä vankien kuljetusta. Viraston päätösvaltaa laajennettiin 20.8.1887 annetulla asetuksella, jonka mukaan vankeinhoitohallitus sai muun muassa oikeuden määrätä vankityövoiman käytöstä yleisiin ja yksityisiin töihin. Vuonna 1894 tuli voimaan rikoslaki, joka kaksinkertaisti vankimäärän autonomian ajan loppuun mennessä.

Vankeinhoitoa ohjattiin aluksi kansliatoimituskunnasta käsin. Vuonna 1869 vankeinhoitohallitus siirtyi siviilitoimituskuntaan ja vuonna 1892 oikeustoimituskuntaan. Vankeinhoitohallitus lakkautettiin 1922 ja seuraavan vuoden alusta alkaen vankeinhoidosta vastasi oikeusministeriö.


Sosiaali- ja terveyshallinto

Houruinhoidon johtokunta

1800-luvun alussa mielisairaanhoito oli järjestetty kahden lääkintökollegion valvonnassa olleen hospitaalin varaan. Seilin hospitaali Nauvossa toimi Etelä- ja Keski-Suomea varten ja Kruunupyyn hospitaali pohjoisempaa Suomea varten. Vuonna 1841 valmistunut Lapinlahden sairaala oli Suomen ensimmäinen mielisairaalakäyttöön valmistunut sairaala.

Mielisairaanhoitoa varten perustettu houruinhoidon johtokunta aloitti toimintansa vuonna 1840. Johtokunnan muodostivat senaatin kanslia- ja kirkollisasiaintoimituskuntien päälliköt sekä lääkintölaitoksen ylitirehtööri. Se oli erillään collegium medicumista mutta toimi yhteistyössä lääkintätoimen pääjohtajan ja ylihallituksen kanssa. Johtokunta päätti potilaiden mielisairaaloihin ottamisesta ja sairaalasta pois lähettämisestä. Lääkintölaitoksen ylitirehtööri pani toimeen johtokunnan päätökset ja vastasi mielisairaanhoitolaitosten valvonnasta. Lääkintöhallituksen ylihallitus ja houruinhoidon johtokunta yhdistettiin vuonna 1878 lääkintöhallitukseksi.

Lääkintöhallitus

Lääkintökollegio, collegium medicum, perustettiin asetuksella 26.11.1811 ja sen toiminta alkoi Turussa seuraavan vuoden alussa. Kollegio sai ensimmäisen johtosääntönsä vuonna 1816 ja sille uskottiin lääketieteellistä asiantuntemusta edellyttävien asioiden kuten lääkärilupien, apteekkien ja yleisen terveydenhoidon valvonta. Kollegion muodostivat kolme yliopiston lääketieteen professoria, joista vanhin toimi puheenjohtajana, sekä luonnonhistorian ja kemian professorit.

Lääkintölaitoksen ylitirehtöörin virka perustettiin asetuksella 26.6.1827. Ylitirehtööri ja collegium medicum muodostivat lääkintölaitoksen ylihallituksen. Vuodesta 1861 alkaen kaikki yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan professorit olivat lääkintökollegion jäseniä. Keskusviraston nimi muuttui lääkintöhallitukseksi vuonna 1878, kun kollegio ja houruinhoidon johtokunta yhdistettiin. Lääkintölaitos kuului aluksi kansliatoimituskunnan, ja vuodesta 1869 siviilitoimituskunnan alaisuuteen. Itsenäistymisen jälkeen lääkintöasiat siirtyivät sisäasiainministeriöön.

Paikallistasolla lääkintötoimesta vastasivat maaherran alaisuudessa toimineet piirilääkärit ja piirieläinlääkärit. Vuodesta 1908 alkaen lääkintöhallituksen alaisuudessa toimi eläinlääkintölaboratorio, josta vuonna 1924 tehtiin Valtion eläinlääkintölaboratorio.

Suojelukasvatuksen tarkastaja

Valtion kasvatuslaitokset syntyivät 1800-luvun puolivälin jälkeen rikoslainsäädännön uudistamisen yhteydessä ja ne olivat aluksi vankeinhoidon alaisia laitoksia. Laitosten keskitettyä valvontaa alettiin suunnitella 1900-luvun alussa. Väliaikainen tarkastaja toimi 1909–1911 ja asetus valvonnasta annettiin 1912. Siviilitoimituskunnan alaisen suojelukasvatuksen tarkastajan tehtävänä oli muun muassa valtion kasvatuslaitosten valvominen, alan neuvonnan antaminen ja suojelutarpeen syiden arviointi. Tammikuussa 1918 suojelukasvatustoimi siirrettiin koulutoimen ylihallituksen alaisuuteen.

Vaivaishoidontarkastaja

Köyhäinhoidon tarve kasvoi 1800-luvun alussa, kun toimeentulomahdollisuuksien kasvu ei pysynyt väestönlisäyksen perässä. Samalla vaivaishoidon kehitystä haittasi yhtenäisen johdon ja valvonnan puute. Köyhäinhoito jäi seurakuntien vastuulle aina kunnallishallinnon järjestämiseen (1865, 1873) asti. Vuoden 1879 vaivaishoitoasetus edellytti kunnalta köyhäinhoito-ohjesääntöä.

Köyhäinhoidon valvonta säädettiin viralliseksi keisarillisella julistuksella vaivaishoidon tarkastusten järjestämisestä 2.10.1888. Ensimmäiseksi siviilitoimituskunnan alaiseksi vaivaishoidontarkastajaksi määrättiin Gustaf Helsingius, joka toimi virassa 1889–1915. Vaivaishoidontarkastaja oli käynnistämässä vaivaistalojen rakentamista Suomen kuntiin, harjoitti neuvontatoimintaa ja valvoi säännösten noudattamista. Tämä työ yhdenmukaisti vähitellen köyhäinhoidon käytäntöjä eri puolilla Suomea. Maan itsenäistyttyä köyhäinhoidon tarkastustoimi siirtyi sosiaalihallitukselle.

Valtion seerumlaboratorio ja pasteurlaitos

Väliaikainen serologinen laboratorio perustettiin ruton ja muiden kulkutautien ehkäisemiseksi vuonna 1911. Samana vuonna aloitti myös Pasteur-laitos vesikauhutartuntojen hoitamiseksi. Vuonna 1916 laitokset yhdistettiin Valtion seerumlaboratorioksi ja pasteurlaitokseksi, josta 1924 tuli Valtion seerumlaboratorio.


Valtiovarainhallinto

Leimakonttori

Suomen erottua Ruotsista lisättiin hallituskonseljin ohjesääntöön määräys leimapaperiasioiden kuulumisesta valtiovaraintoimituskunnalle. Turkuun perustettiin vuonna 1810 leimapaperikonttori (Charta Sigillata Contoiret). Konttori erotettiin valtiovaraintoimituskunnan yhteydestä itsenäiseksi virastoksi vuonna 1816.

1800-luvun mittaan leimapaperikonttorin tehtävät lisääntyivät. Vuonna 1856 otettiin käyttöön postimerkit ja vuonna 1864 irralliset leimamerkit, joiden painatuksesta konttori vastasi. Leimapaperikonttori muutettiin 21.2.1894 annetulla keisarillisella julistuksella Suomen leimakonttoriksi. Leimakonttori valmistutti edelleen leimapaperia, leimamerkkejä ja postimerkkejä, mutta nyt myös postikortteja, valtionrautateiden pakettimerkkejä, pelikorttiveronauhoja, pääsylippuja huvitilaisuuksiin jne.

Suomen Pankki

Suunnitelmia Suomen pankkilaitoksen järjestämiseksi alettiin tehdä sota-aikana ja Porvoon valtiopäivillä esitettiin Ruotsin mallin mukaisen säätyjen alaisen laitoksen perustamista. Vuonna 1811 perustettiin Turkuun Vaihetus-, Laina- ja Depositioni-Contori, joka tuli hallituskonseljin ja valtiovaraintoimituskunnan alaisuuteen. Konttoria hallinnoimaan asetettiin johtokunta. Vuonna 1817 nimeksi tuli Vaihetus-, Depositioni- ja Lainapankki ja 1819 laitos muutti Helsinkiin. Laitosta kutsuttiin yleisesti Suomalaiseksi Pankiksi ja nimike Suomen Pankki vakiintui 1860-luvulla.

Alkuvuosina Suomen Pankki oli lähinnä setelipankki ja kiinnitysluottolaitos. Perustettaessa tärkeimmäksi tehtäväksi muodostui ruotsalaisen rahan poistaminen kierrosta. Pankin setelinanto-oikeus oli kuitenkin rajoitettu, ja ruotsalainen raha jopa kasvatti suosiotaan. Uudestaan asiaa pyrittiin ratkaisemaan vuoden 1840 raharealisaation yhteydessä. Hopearuplasta tuli nyt Suomen todellinen rahayksikkö, ja pankin asema setelinanto-oikeudella varustettuna keskuspankkina voimistui. Pankki ryhtyi myös myymään ja ostamaan ulkomaan vekseleitä, laittamaan liikkeelle valtionlainoja sekä asettamaan asiamiehiä Euroopan keskeisille kauppapaikoille. Vuonna 1859 pankki siirrettiin suoraan senaatin talousosaston alaisuuteen.

Huhtikuussa 1860 keisari antoi manifestin, jolla päätettiin muodostaa Suomeen oma rahayksikkö, markka, jota painoi Suomen Pankki. Uudistukset tulivat voimaan vuonna 1865. Markka toi Suomen markkinoille kaivattua vakautta. Kun valtiopäivät alkoivat samoihin aikoihin kokoontua uudelleen, asettivat ne keskuudestaan pankkivaltuusmiehiä valvomaan pankkia ja se tuli siten säätyjen alaiseksi. Vuonna 1875 perustettiin Valtiokonttori, jolle siirrettiin valtio- ja sotilasrahastojen hoito. Suomen pankkijärjestelmän kehittyessä pankki sai vähitellen nykyaikaisen keskuspankin roolin, kun se alkoi toimia pankkien luotonantajana ja niidenvälisen maksuliikenteen hoitajana. Vuoden 1875 ohjesäännön mukaan Suomen Pankille kuului vastuu koko maan rahaolojen vakaudesta.

Suomen markka oli ruplan tavoin sidottu hopeakantaan. Kun hopeanarvo 1870-luvun alussa heilahteli, alettiin pohtia kultakantaan siirtymistä, ja sitä koskeva laki annettiin heinäkuussa 1877. Keväällä 1883 pankki muutti omaan taloonsa Kruununhakaan. Suomen itsenäistyminen ei muuttanut pankin asemaa hallinnollisesti.

Säästöpankkien tarkastaja

Säästöpankkien tarkastajan virka perustettiin vuonna 1895 sen jälkeen, kun säästöpankkeja koskeva asetus oli hyväksytty. Asetus teki säästöpankeista – joita oli perustettu Suomeen vuodesta 1822 alkaen – yleisiä rahalaitoksia, joita sitoivat yhtenäiset määräykset. Luvanvaraiseksi säästöpankkitoiminta oli säädetty vuonna 1849. Tarkastajan tehtävänä oli valvoa lain, asetusten ja sääntöjen noudattamista, neuvoa pankkien perustamisessa sekä laatia senaatille yleiskatsaus pankkien tilasta. Tarkastaja oli valtiovaraintoimituskunnan alainen.

Tullihallitus

Valtiovaraintoimituskunnan alaisen tullilaitoksen johtoon asetettiin 18.2.1812 päätullijohtokunta. Ohjesäännön mukaan tullilaitoksen valvonta kuului senaatille, mutta päätullijohtokunta vastasi sen lähemmästä hallinnosta ja asetusten toimeenpanosta. Johtokunnan tehtävänä oli muun muassa huolehtia, että kruunun tulot kannettiin ja tilitettiin asianmukaisesti, salakuljetus estettiin, purjehdusasetuksia noudatettiin ja laivat mitattiin oikein. Johtokunta myös laski maan kauppataseen ja valvoi tullikamareiden toimintaa. Tullikamarit toimivat suoraan johtokunnan ja hallituksen alaisuudessa ilman piiri- tai alueorganisaatioita.

Tullilaitoksen johdosta ja hallinnosta vuonna 1885 annetun keisarillisen julistuksen jälkeen päätullijohtokunnan nimi vaihtui tullihallitukseksi. Tullin merkitys keskeisenä veronkantolaitoksena kasvoi 1800-luvun aikana. 1900-luvun alussa valtion verotuloista noin 70 prosenttia tuli tullimaksuista.

Valtiokonttori

Suomen erottua Ruotsista annettiin valtiokonttorille aikaisemmin kuuluneet valtion varallisuuden hoitoon liittyneet tehtävät Vaihetus-, laina- ja depositiokonttorille (myöh. Suomen Pankki). Suomen Pankille 26.7.1875 annetun ohjesäännön mukaan valtio- ja sotilasrahastojen hoito siirtyi pois pankilta. Samana päivänä perustettiin keisarillisella julistuksella valtiokonttori, joka kuului senaatin talousosaston valtiovaraintoimituskunnan alaisuuteen.

Valtiokonttorin haltuun uskottiin valtion varat, joista sen tuli suorittaa valtion menot ja sijoittaa ylijäävä osa voittoa tuottavasti. Valtiokonttorin hallussa oli lukuisia erityisrahastoja kuten valtiovarain jäännösrahasto, hätäapurahasto ja viinanpolttorahasto. Vuonna 1887 useimmat näistä yhdistettiin Valtiorahaston Lainausrahastoksi.

Suomen kassa- ja tililaitos uudistettiin vuonna 1899. Yleisinä kassavirastoina olivat valtiokonttori ja lääninhallitukset. Valtiokonttorin ohjesäännön mukaan se johti valtion kassatoimintaa, piti kirjaa valtion tuloista ja menoista sekä hoiti valtion kapitalisoituja varoja ja velkaa.

Yleinen revisionioikeus

Suomen erottua Ruotsista valtion veronkannon ylivalvonta ja tilintarkastus kuuluivat hallituskonseljin kamaritoimituskunnalle, jonka yhteyteen perustettiin revisiokonttori. Koska tilintarkastusasiat veivät runsaasti aikaa ja tiliasiat ruuhkautuivat kamaritoimituskuntaan, syntyi ajatus revisioasioiden antamisesta itsenäisen viraston hoidettavaksi. Ohjesääntö yleistä revisionioikeutta varten julkaistiin 16.12.1824 ja samalla revisionikonttori siirrettiin sen alaisuuteen.

Revisionioikeuden tehtävänä oli tarkastaa kaikki valtion tilit revisionikonttorin välityksellä. Tehtävää hankaloitti valtion maksuliikenteen hajanaisuus ja tilijärjestelmän puutteellisuus. Reviisoreiden työskentelyä tehostettiin huomautuspalkkiojärjestelmällä: huolimattomuudesta muistutuksen tehnyt tilintarkastaja sai 20 prosenttia valtion korvauksesta, mistä revisionikomissaari otti esimiehenä 5 prosentin osuuden. Revisionikonttorin havaitsemat väärinkäytökset virastojen tilinpidossa käsiteltiin revisionioikeudessa, jonka päätöksistä voitiin valittaa senaatin talousosastoon. Itsenäisessä Suomessa revisionikonttorin työtä jatkoi vuodesta 1924 toiminut Valtion revisionilaitos.


Muu valtionhallinto

Senaatin kirjapaino

Valtion oma kirjapaino päätettiin perustaa vuonna 1859. Sitä ennen senaatti oli antanut painatustyöt yksityisille yrityksille tarjousten perusteella. Finanssitoimituskunnan alaisuuteen kuuluneen Senaatin kirjapainon tehtäviin kuuluivat muun muassa postimerkit, veromerkkinauhat, obligaatiot, kirjekaavakkeet, posti- ja tilikirjat, ansioluettelot, taulukot ja asetuskokoelmat. Kirjapainoa johti faktori. Vuonna 1883 paino motorisoitiin ja 1906 sille hankittiin latomakone. Vuodesta 1909 alkaen kirjapainolle kuuluivat kaikki valtion painotyöt. Vuonna 1915 kirjapainon yhteyteen perustettiin sitomo. Vuonna 1917 nimeksi vaihdettiin Valtioneuvoston kirjapaino.

Suomen passivirasto Pietarissa

Suomella ei ollut autonomian aikana omia ulkomaanedustuksen elimiä ja ulkomailla oleskellessaan suomalaiset asioivat Venäjän konsuliviranomaisten kanssa. Pietarissa toimi kuitenkin vuosina 1819–1918 Suomen passivirasto (vuoteen 1848 passitoimisto), joka valvoi suomalaisten matkustamista Venäjälle ja siellä asuneita suomalaisia. Passivirastoa ja muita Pietarissa olleita esittely- ja valmisteluelimiä on pidetty eräänlaisina alkioina itsenäisen Suomen ulkoasiainhallinnolle.

Tilastollinen päätoimisto

Tilastotoimen keskushallinto käynnistyi Suomessa vuonna 1865, jolloin perustettiin väliaikainen tilastollinen toimisto. Tätä ennen tilastoista olivat huolehtineet kamaritoimituskunta, lääninhallitukset ja keskusvirastot. Väliaikaista toimistoa seurasi vakinainen tilastollinen virasto 28.6.1870 annetulla asetuksella. Organisaation nimeksi tuli Tilastollinen päätoimisto vuonna 1884. Toimisto kuului siviilitoimituskunnan alaisuuteen. Päätoimisto ei laatinut kaikkien alojen tilastoja, sillä monet erityistilastot jätettiin alojen omille virastoille.

Kirjallisuus

  • Jussila, Osmo, "Kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri ja senaatti". Suomen keskushallinnon historia 1809–1996. Toim. Raimo Savolainen et al. Hallintohistoriakomitea, Helsinki 1996.
  • Savolainen, Raimo, Keskusvirastolinnakkeista virastoarmeijaksi. Senaatin ja valtioneuvoston alainen keskushallinto Suomessa 1809–1995. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 22. Hallintohistoriakomitea, Helsinki 1996.
  • Savolainen, Raimo, "Keskusvirastot, virastot ja laitokset 1809–1917". Suomen keskushallinnon historia 1809–1996. Toim. Raimo Savolainen et al. Hallintohistoriakomitea, Helsinki 1996.
  • Tiihonen, Seppo & Tiihonen, Paula, Suomen hallintohistoria. Valtion koulutuskeskus, Helsinki 1984.
  • Valtionarkiston yleisluettelo III. Valtionarkisto, Helsinki 1971.



Siirry Astia-verkkopalveluun

Siirry Digitaaliarkistoon




Portin etusivulle