Ihmiselämän viimeiset lähteet

Portti

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Muista myös nämä

Miten aloitan sukututkimuksen?

Seurakuntien arkistot

Sisällissota 1918

Sukututkimuksen peruslähteitä

Talvi- ja jatkosodan henkilöhistorialliset lähteet 


Sisällysluettelo

Kuolinmerkintä väestökirjoissa

Kotikunnassaan kuolleet löytyvät yleensä seurakunnan kuolleiden ja haudattujen luetteloista. Seurakuntien kuolleiden ja haudattujen luetteloissa mainittiin aluksi vain nimi ja hautauspäivä aikajärjestyksessä. Myöhemmin luetteloihin merkittiin myös kuolinpäivä ja erinäisiä muita tietoja, kuten vainajan kotipaikka, hautasija, ikä ja ammatti. Luetteloista voi myös käydä ilmi kuolinsyy sekä rippikirjan sivu, jolle vainajan perhe on merkitty.

Kannattaa muistaa, että ennen 1900-lukua kaukana kotoa kuolleita ei yleensä pystytty kuljettamaan kotiin muulloin kuin poikkeustapauksissa. Seurakuntien vierasseurakuntalaisten luetteloista löytyy tietoa seurakuntaan haudatuista ulkopaikkakuntalaista.

Seurakuntien asiakirjoista ja muista sukututkimuksen peruslähteistä on kerrottu tarkemmin seuraavissa Portti-teksteissä:


Ulkomailla kuolleet

Suomen suuriruhtinaskunnan aikana tiedot ulkomailla kuolleista kansalaisista kulkivat Venäjän konsuleilta kenraalikuvernöörinkansliaan ja sieltä lääninhallitusten kautta paikallisviranomaisille ja omaisille. Itsenäistymisen myötä tehtävät siirtyivät ulkoasiainministeriölle ja Suomen omille edustustoille. Portti-teksti Ulkoasiainministeriön ulkomailla kuolleita suomalaisia koskeva aineisto kertoo näistä lähteistä tarkemmin.


Sodissa kuolleet

Ruotsin vallan ajan sodissa menehtyneet haudattiin yleensä taistelupaikan lähettyville. Tarkemmat tiedot kuolemasta sisältyvät useimmiten armeijan katselmusluetteloon. Ruotsin vallan ajan sotilasasiakirjoja ja autonomian ajan sotilasasiakirjoja on käsitelty tarkemmin omissa Portti-teksteissään. Sotilaita tutkittaessa kannattaa tutustua myös Portti-tekstiin Palvelus armeijassa.

Vuoden 1918 sisällissotaan liittyviä lähteitä on käsitelty erillisessä Portti-tekstissä. Vuosina 1914-1922 sotaoloissa surmansa saaneista on Internetissä tietokanta Suomen sotasurmat 1914-1922. Sieltä sotaoloissa menehtyneitä henkilöitä voi etsiä esimerkiksi nimen, kotipaikkakunnan tai kuolinajan mukaan.

Talvi- ja jatkosodan henkilöhistoriallisia lähteitä on myös käsitelty tarkemmin omassa Portti-tekstissä, jonka osio 3 keskittyy sodan uhreihin: kaatuneisiin, kadonneisiin ja ilmapommituksissa kuolleisiin. Sodissa kaatuneiden ja sotaoloissa muulla tavoin menehtyneiden puolustusvoimien palveluksessa olleiden tiedot on koottu Internetissä olevaan Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneet -tietokantaan.

Kuolleeksi julistaminen

Kuolleeksi julistamisella tarkoitetaan tuomioistuimen päätöstä siitä, että kadonnutta henkilöä on pidettävä kuolleena. Päätös sisältää päivämäärän, jolloin henkilön katsotaan kuolleen. Ennen kuin kuolleeksi julistamisesta säädettiin vuonna 1901 lailla, perustui kuolleeksi julistaminen vuoden 1734 lain naima- ja perintökaariin myöhempine muutoksineen. Vuoden 1734 lain naimakaaren 13. luvussa säädettiin, että yli kuusi vuotta kadoksissa olleen miehen puoliso saattoi saada luvan uuteen avioliittoon. Lain perintökaaren 15. luvussa puolestaan määrättiin, että vainajan kadoksissa ollut perillinen menetti oikeuden perintöön oltuaan poissa 20 vuotta.

Kuolleeksi julistamisesta annetussa laissa (15/1901) säädettiin odotusajasta ja muista edellytyksistä, joilla kadonnut henkilö voitiin julistaa kuolleeksi. Lakia muutettiin useita kertoja, kunnes vuoden 2005 laki kuolleeksi julistamisesta (127/2005) kumosi vanhan lain.

Kuolleeksi julistamista koskevan asian käsitteli se kihlakunnanoikeus tai raastuvanoikeus (nykyisin käräjäoikeus), jonka tuomiopiirissä kadonneella henkilöllä oli viimeksi ollut kotikunta. Jos henkilöllä ei ollut kotikuntaa Suomessa, hakemukset käsitteli Helsingin raastuvanoikeus (nykyisin Helsingin käräjäoikeus). Kuolleeksi julistamisasiat löytyvät tuomioistuinten varsinaisasiain pöytäkirjoista, kunnes ne siirtyivät hakemusasioihin.

Erillisessä Portti-tekstissä on kerrottu tarkemmin puolustusministeriön keskusosaston kuolleeksijulistamistoimistosta, joka selvitti talvi- ja jatkosodassa sekä Lapin sodassa kadonneiden suomalaisten sotilaiden kohtaloita vuosina 1939-1965.

Kuolleeksi julistamista hakevat yleensä vainajan omaiset. Vuoden 1930 jälkeen myös virallinen syyttäjä saattoi tehdä hakemuksen saatuaan määräyksen maaherralta. Tällöin paikallinen alioikeus saattoi julistaa kuolleeksi joukon henkilöitä, joista ei vuosiin oltu saatu elonmerkkejä.

Kuolleeksi julistamismenettelyssä kadonnutta henkilö kuulutettiin myös Virallisessa lehdessä.

Suomen Sukututkimusseuran jäsensivuilla on käytettävissä hakutietokanta Kuolleeksi julistetut (vaatii kirjautumisen jäsentunnuksilla).

Kuolemansyy

Kuolinsyistä löytyy tietoja seurakuntien kuolleiden ja haudattujen luetteloista, jonne kuolinsyyt tulevat 1700-luvun puolivälissä väestötilastoinnin myötä. Ennen 1800-luvun loppua kuolinsyyt määritteli yleensä omainen tai pappi. Kuolinsyyluetteloita on käytettävissä sukututkimusoppaissa ja Internetissä.

Vasta kuolleisuustilastoa varten toimitettavista tiedoista vuonna 1935 annetun asetuksen (404/1935) mukaan lääkäri oli velvollinen määrittelemään kuolinsyyn ja antamaan kuolintodistuksen. Vuosien 1936-1965 kuolintodistuksia säilytetään Kansallisarkistossa Tilastollisen päätoimiston tilastoarkistossa. Tätä uudemmat kuolintodistukset ovat Tilastokeskuksen kuolintodistusarkistossa.

Kuoleman olosuhteiden perusteella ratkaistaan, tehdäänkö kuolemansyyn selvittäminen lääketieteellisen vai oikeuslääketieteellisen järjestelmän mukaisesti. Lääketieteellisestä kuolemansyyn selvittämisestä vastaa lääkäri ja oikeuslääketieteellisestä kuolemansyyn selvittämisestä vastaa poliisi.

Lääketieteellisen kuolemansyyn selvittämisen asiakirjat ovat osa potilasasiakirjoja. Lääketieteellinen ruumiinavaus voidaan tehdä, jos se on yleisen terveyden- ja sairaanhoidon kannalta tarpeellinen. Ruumiinavaukseen on saatava vainajan lähimmän omaisen tai vainajalle muuten läheisen henkilön suostumus. Potilasasiakirjat ovat salassa pidettäviä. Niiden salassapidosta on säädetty laissa potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992).

Poliisin on suoritettava tutkimus kuolemansyyn selvittämiseksi laissa kuolemansyyn selvittämisestä (459/1973) määritellyissä olosuhteissa:

  • kuoleman ei tiedetä aiheutuneen sairaudesta tai vainaja ei viimeisen sairautensa aikana ole ollut lääkärin hoidossa
  • kuoleman on aiheuttanut rikos, tapaturma, itsemurha, myrkytys, ammattitauti tai hoitotoimenpide tai em. syitä epäillään
  • kuolema on muuten tapahtunut yllättävästi.

Poliisi määrää tällöin tarvittaessa tehtäväksi oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen. Oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen tekemiseen ei tarvita omaisten suostumusta. Henkilön kuolemansyyn selvittämistä koskevat asiakirjat ovat salassa pidettäviä. Salassapito aika on 50 vuotta. Laki kuolemansyyn selvittämisestä (459/1973) määrittelee mm. kenelle kuolemansyytietoja saa antaa.

Oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset yleistyivät 1700-luvun lopulta alkaen. Ruumiinavauksen suoritti piirilääkäri ja avauspöytäkirja tuli lähettää maaherralle. Myöhemmin 1900-luvulla ruumiinavauksia suorittivat lääninlääkärit ja vuodesta 1973 lähtien lääninhallitusten lääninoikeuslääkärit. Lääninhallitukset vastasivat oikeuslääketieteellisestä toiminnasta vuoteen 2010 saakka. Vuoden 2010 alusta voimaan tulleen lain (1065/2009) mukaan oikeuslääkinnän toimivaltainen viranomainen on Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL).

Oikeuslääketieteellisten ruumiinavausten asiakirjat vuodesta 2010 alkaen ovat Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella. Ennen vuotta 2010 valmistuneet oikeuslääketieteellisten ruumiinavausten asiakirjat ovat aluehallintovirastoissa tai maakunta-arkistoissa. Oikeuslääketieteellisten ruumiinavauspöytäkirjojen mukana voi olla myös poliisin kuolemansyyn selvittämiseen liittyviä asiakirjoja. Ruumiinavauspöytäkirjoja sisältyy myös Kansallisarkistossa säilytettävään lääkintöhallituksen arkistoon.

Hautaaminen

Vuoden 1686 kirkkolaki edellytti, että kaikille kuolleille soitettiin kelloja. Kelloja soitettiin mahdollisimman pian kuolintapauksen jälkeen, ruumista hautaan kannettaessa, hautaa umpeen luotaessa sekä hautaamisen jälkeen. Alun perin soitot olivat maksuttomia, mutta vähitellen maksuja ryhdyttiin keräämään. Soittomaksu vaihtelivat soittojen määrästä ja pituudesta sekä kellojen määrätä ja koosta riippuen. Kellojen soitosta voi olla mainintoja seurakuntien haudattujen luetteloissa ja tilikirjoissa.

Parhain ja kallein hautapaikka oli kirkossa. Kirkkoon hautaaminen lisääntyi 1600-luvun aikana, mutta käytännön syistä sitä jouduttiin rajoittamaan 1700-luvulla. Lopullisesti kirkkoon hautaaminen kiellettiin v. 1822.

Hautausmaat jaetaan yleensä osastoihin, joissa sijaitsevat hautapaikat. Arkistolaitoksessa säilytettävien seurakuntien hallinto- ja talousarkistoihin voi sisältyä hautapaikkaluetteloita, hautausmaakarttoja ja muita hautoihin liittyviä asiakirjoja, joiden avulla pystyy selvittämään tietyn henkilön haudan sijainnin hautausmaalla. Myös haudattujen luetteloissa voi olla mainintoja henkilön hautapaikasta. Sota-aikoina ja epidemioiden aikana ihmisiä haudattiin myös metsiin ja saariin. Laitoksilla, kuten sairaaloilla, on voinut olla omia hautausmaita.

Toimivien seurakuntien hautausmaihin liittyvät asiakirjat ovat usein edelleen seurakunnalla itsellään. Seurakunnilla voi olla käytössään myös hautapaikkarekisteri. Nykyisen Suomen alueella hautapaikan selvittäminen kannattaakin aloittaa seurakunnasta. Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden seurakuntien arkistoja säilytetään Mikkelin maakunta-arkistossa.

Suomen Sukututkimusseuran Kansallisarkistoon luovuttama Necropolis Peterburgensis -kokoelma sisältää tietoja Pietariin haudatuista suomalaisista.

Suomen sukututkimusseuran kotisivujen hautakivitietokanta puolestaan sisältää valokuvia hautakivistä Suomesta ja ulkomailta.

Kuolinilmoitukset

Suomessa ilmestyneiden sanomalehtien säilyttämisestä vastaa Kansalliskirjasto. Monilla kirjastoilla on myös kokoelmissaan omien paikkakuntien lehtiä joko alkuperäisinä tai mikrofilmeinä. Lehdissä ilmestyneitä kuolinilmoituksia ja muistokirjoituksia voi jäljittää myös Historiallisen sanomalehtikirjaston avulla.

Suomen Sukututkimusseuran keräämä kuolinilmoituskokoelma vuosilta 1922-1979 on mikrokortteina käytettävissä Kansallisarkistossa.


Perukirjat, testamentit ja muut perintöasioihin liittyvät asiakirjat

Perintöasioista säädettiin vuoden 1734 lain perintökaaressa. Perintökaari säätelee (40/1965) perinnönjakoa tänäkin päivänä.

Perunkirjoitus tuli pakolliseksi vuoden 1734 lailla. Henkilön kuoleman jälkeen on perunkirjoitustilaisuudessa laadittava luettelo ja arviointi vainajan omaisuudesta. Perukirjoista on kerrottu tarkemmin omassa Portti-tekstissä. Perintöverolautakunnat alkoivat huolehtia perintöveron kantamisesta vuonna 1919.

Testamentti on yksipuolinen oikeustoimi, jolla henkilö määrää jäämistöstään. Vuoteen 1990 asti testamentti oli valvottava siinä alioikeudessa, jonka piirissä vainajan kotikunta oli. Tieto testamentin valvonnasta oli annettava vainajan perillisille. Testamenttia vastaan saattoi perillinen nostaa moitekanteen. Perintöasiat löytyvät maaseudulla kihlakunnanoikeuden ja kaupungissa raastuvanoikeuden varsinaisasiain pöytäkirjojen siviili- ja riitajutuista. Nykyisin perintöasiat ovat osin hakemusasioita (esim. pesänjakajan määrääminen) tai riita-asioita (perintöriidat).


Kirjallisuutta

Forsius, Arno: Kuolinsyyt vuosien 1749–1877 väkilukutauluissa.

Huovila, Marja, Liskola Pirkko & Piilahti, Kari-Matti, Sukututkimuksen käsikirja. WSOY, Helsinki 2009.

Hyppönen, Marjo & Luttinen Rauno, Sukututkimuksen käsikirja. WSOY, Helsinki 1988.

Karskela, Sirkka, Sukututkijan tietokirja. S. Karskela 2013.

Sukututkimuksen jatko-opas. Suomen Sukututkimusseura, 2008.

Vuorinen, Heikki S.: Tautinen historia. Vastapaino, Tampere 2002.




Siirry Vakka-arkistotietokantaan

Siirry Aarre-arkistorekisteriin

Siirry digitaaliarkistoon

Siirry karttahakuun

Siirry haku- ja tilausjärjestelmä Astiaan




Portin etusivulle