Itsenäisen Suomen valtionpäämiesten yksityisarkistot

Kohteesta Portti
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Muista myös nämä

Korkein oikeus

Vaasan senaatti

Valtioneuvoston kirjaajankonttori 

P. E. Svinhufvud

Lakitieteen kandidaatti, kihlakunnantuomari, pitkäaikainen kansanedustaja, etc. Per Evind Svinhufvud (1861—1944) oli ensimmäinen itsenäisen Suomen valtionpäämies, vaikka oli presidenttinä vasta kolmas. Tasavallan presidentin virka perustettiin vasta 1919 itsenäistymisen jo tapahduttua. Svinhufvud otti valtiolaivan peräsimen hoitoonsa aluksi korkeimman vallan haltijana ja jatkoi valtionhoitajan nimekkeellä. Svinhufvudin arkisto hävitettiin pian hänen kuolemansa jälkeen. Romantisoiva tarina kertoo, että presidentin leski päätti polttaa miehensä paperit, kun Tali-Ihantalan taistelujen jyly kantautui 1944 Svinhufvudien tilalle Luumäellä. Kertomus on niin hyvä, että se saattaa pitää paikkansakin.

Svinhufvudien isänmaa-aatteelle omistautuneessa kodissa Venäjä-Neuvostoliitto oli aina ollut Suomen ja perheenpään päävihollinen ja vastustaja. On aivan loogista, että Ellen Svinhufvud olisi päättänyt estää miehensä arkiston mahdollisen joutumisen vääriin käsiin. Presidentti Svinhufvudin asiakirjallisesta jäämistöstä on säilynyt vain kuriositeetteja. Kansallisarkistoon on saatu talteen vain muutamia kansioita suhteellisen toisarvoista materiaalia, jossa siinäkin Svinhufvud itse on vain osaksi varsinaisena arkistonmuodostajana.

Säilynyt aineisto on vapaasti käytettävissä Kansallisarkiston tutkijasalissa. Tietosuojasyistä arkiston sisällöstä kertovaan luetteloon voi tutustua vain arkiston tutkijasalissa.

C. G. E. Mannerheim

Svinhufvudia seurasi valtionhoitajan tittelillä mies, joka hänkin johti maata kahteen otteeseen eli vapaaherra ratsuväenkenraali, sittemmin Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867—1951). Mannerheimin tiedetään itse hävittäneen polttamalla osan papereistaan sodan jälkeen. Osan arkistostaan hän toimitti turvaan Ruotsiin sukulaisilleen. Tätä ns. Grensholmin-aineistoa säilytettiin Lindköpingin kirjastossa, josta se saatiin Suomeen vuonna 1994.

Suurimman osan Mannerheimin asiakirjallisesta jäämistöstä talletti silloiseen Valtionarkistoon Mannerheim-säätiö 1970- ja 1980-luvuilla. Tämä aineisto on osittain kokoelman luonteinen. Se ei siis käsitä ainoastaan arkistonmuodostajan toiminnan tuloksena syntyneitä ja tulleita asiakirjoja, vaan mukaan on koottu myös Mannerheimiin tavalla tai toisella liittyviä dokumentteja muista lähteistä. Vaikka aineistoja on poltettukin, Mannerheimin arkistossa riittää sekä volyymiä että syvyyttä tutkijoille ja paljon sitä käytetäänkin.

Arkistoa säilytetään Kansallisarkistossa ja se on käyttörajoituksen alaista. Tietosuojasyistä arkiston sisällöstä kertovaan luetteloon voi tutustua vain arkiston tutkijasalissa.

K. J. Ståhlberg

Mannerheim hävisi valtakunnan ensimmäiset presidentinvaalit presidentille. Professori, senaattori Carl Johan (Kaarlo Juho, K. J.) Ståhlberg (1865—1952) toimi KHO:n presidenttinä 1918—1919 ennen tasavallan presidentiksi tuloaan. Kunnon juristin tapaan Ståhlberg tuotti itse paljon paperia ja toisaalta osasi tallettaa huolelliseen järjestykseen asiakirjansa.

Ståhlbergin yksityisarkiston aineisto antaa monipuolisen kuvan paitsi Ståhlbergin omasta toiminnasta myös hänen aikansa Suomen poliittisesta historiasta, keskeisimmistä lainsäädännöllisistä kysymyksistä valmisteluista alkaen, yliopistomaailmasta, sosiaalipolitiikasta ja helsinkiläisestä kunnalliselämästä. Varsinaista arkistoa täydentävät vielä laaja lehtileikekokoelma ja presidentinrouva, kirjailija Ester Ståhlbergin toisenlaisen näkökulman avaava arkisto.

Ståhlbergien arkistot, jotka saatiin Valtionarkistoon pian presidentin kuoleman jälkeen, tarjoavat hyvän näköalapaikan ns. ensimmäisen tasavallan Suomeen, mutta syystä tai toisesta tätä mahdollisuutta ei kovin usein nykyään käytetä.

Arkisto on vapaasti käytettävissä Kansallisarkiston tutkijasalissa. Tietosuojasyistä arkiston sisällöstä kertovaan luetteloon voi tutustua vain arkiston tutkijasalissa.

Lauri Relander

Ståhlberg kieltäytyi kategorisesti seuraavasta kaudesta. Suomen toiseksi presidentiksi valittiin musta hevonen, Viipurin läänin maaherra, filosofian tohtori Lars Kristian (Lauri Kr.) Relander (1883—1942). Kolmisenkymmentä vuotta presidentin kuoleman jälkeen talletti hänen tyttärensä 1970-luvun alussa Relanderin papereita tutkimuksen ulottuville Valtionarkistoon. Arkisto oli niin suppea, ettei se tarvinnut kuin parikymmentä senttiä hyllytilaa.

Neljännesvuosisadan ajan uskottiin yleisesti, että Relanderin varsinainen arkisto tuhoutui kesällä 1944 Viipurinlahden taisteluissa presidentin maaseutuasunnossa Pamppusaaressa. Tutkimuksen käytettävissä oli vain vähän muistelmayritelmää ja presidenttikauden päiväkirjamuistiinpanot, joista suuri osa on julkaistukin.

Arkisto täydentyi ratkaisevasti lisätalletuksella 1995, jolloin se liki kymmenkertaistui kooltaan. Uusi talletus nosti arkiston niin sisällöllisesti kuin ulkonaisestikin paremmanpuoleisen yksityisarkiston laatu- ja kokoluokkaan. Arkiston käyttö on ollut viime vuosina kuitenkin aivan vähäistä.

Arkistoa säilytetään Kansallisarkistossa ja se on käyttörajoituksen alaista. Tietosuojasyistä arkiston sisällöstä kertovaan luetteloon voi tutustua vain arkiston tutkijasalissa.

Kyösti Kallio

Mustan hevosen seuraajaksi tasavallan presidentiksi tuli vanha sotaratsu, suojeluskuntavääpeli Svinhufvud, jonka arkistoa on käsitelty edellä. Svinhufvudin niin poliittisesti kuin taloudellisestikin tapahtumakylläisen, värikkään ja raskaan kauden jälkeen elpyvän ja toiveikkaan Suomen presidentiksi valittiin maalaisliiton veteraanipoliitikko, maanviljelijä, pankinjohtaja Gustaf (Kyösti) Kallio (1873—1940). Kalliota on luonnehdittu maan suurimmaksi talonpojaksi ja perusparlamentaarikoksi sekä politiikan moniottelijaksi.

Kaikki tämä näkyy arkistossakin. Vaikka Kalliota on pidetty poliittisen pelin mestarina – joidenkin mielestä varsinaisena puoluepukarina ja juonittelijana – arkistosta havaitsee helposti myös sen, että Kallio oli toisaalta myös aatteiden mies. Kalliolla oli näkyvä rooli raittiusliikkeessä, nuorisoseuratyössä, maatalouden järjestöissä, taloudellisissa yrityksissä jne. Hän ajoi valistusta ja edistystä sekä kansallisia kysymyksiä. Yleishavainto Kallion arkiston perusteella on, että hän oli työssään kiireinen. Niinpä arkistoakin on kertynyt sangen runsaasti. Kyösti Kallion asiakirjallinen jäämistö on kertymällä muodostunut kokonaisuus, jollainen välttämättä syntyy aktiiviselle luottamustehtäviä hoitavalle vaikuttajalle. Kallion yksityisarkistossa ei ole ainakaan selvästi havaittavissa sellaista määrätietoista kartuttamista, mikä viittaisi muistelmasuunnitelmiin. Liioin ei arkistosta huomaa poliittisen “varovakuutuksen piirteitä” eli sitä ei näyttäisi sen paremmin kerätyn kuin karsitunkaan selittelymielessä tai jälkikäteinen puolustautuminen silmämääränä.

Kallion asiakirjallinen jäämistö saatiin Kansallisarkistoon vasta yli viisikymmentä vuotta presidentin kuoleman jälkeen. Sillä välin papereita säilytettiin maatilatalouden tarpeisiin rakennetuissa tiloissa, jolloin ajan hammas teki tuhojaan ja arkiston sisäinen järjestys pääsi vähintään hämärtymään, osin valitettavasti täysin häviämäänkin. Jälkikäteen arkisto on voitu järjestää ja luetteloida vain melko suuripiirteisesti, mikä toisaalta mahdollistaa kirjaimellisesti todellisten löytöjen tekemisen.

Arkistoa säilytetään Kansallisarkistossa ja se on käyttörajoituksen alaista. Tietosuojasyistä arkiston sisällöstä kertovaan luetteloon voi tutustua vain arkiston tutkijasalissa.

Risto Ryti

Kallion terveys ei sallinut hänen jatkaa kauttaan loppuun. Tilalle valittiin pääministeri – niin kuin jo kaksi kertaa aikaisemminkin. Varatuomari, pääjohtaja Risto Henrik (Heikki) Ryti (1889—1956) menetti vaikealla virkakaudellaan terveytensä kuten edeltäjänsäkin. Koettelemuksen taakkaa lisäsi, kun presidentti pian menetti sotasyyllisyysprosessissa vapautensakin. Ryti oli poikkeusaikojen poikkeuksellinen presidentti – erikoisesti valittu ja kesken kautensa eronnut.

Arkistosta saa kuvan käytännöllisestä ja keskitetystä asianhoidosta. Ryti ikään kuin valikoitui politiikkaan ja sitä tietä hallitukseen. Finanssiministerin tehtävistä Ryti rekrytoitiin Suomen pankin pääjohtajaksi – tavallaan aivan uudelle alalle. Politiikka ei kuitenkaan tahtonut päästää otettaan miehestä. Aina talvisodan hallitukseen asti hän jaksoi kuitenkin vastustaa ministerinposteja, joita hänelle tarjottiin eri vaikutusvaltaisilta tahoilta niin hallitusneuvottelujen yhteydessä kuin niiden välilläkin. Rytin pääjohtajakautta leimasi kiihkeän nousukauden taittuminen maailmantalouden depressioksi, jonka suomalaista ilmentymää nimitettiin silloin pulaksi. Vaikka ilmiön nimi onkin nykyään lama, tausta-asiat ovat paljolti samankaltaisia. Rytin arkistosta – nimenomaan hänen oman kynänsä tuotannosta – voi löytää hämmästyttäviä yhtymäkohtia viime vuosikymmenien tapahtumiin.

Risto Rytin mittava arkistoaineisto on toimitettu Valtionarkistoon kahdessa erässä 1950- ja 1970-luvuilla. Arkisto on yksityisarkistoksi selkeä ja helppokäyttöinen. Asiakirjat on sijoitettu kolmiperiodijakoon: sotia edeltänyt aika, sotien aika ja sotien jälkeinen aika. Yleisjaottelun alaryhminä ovat Rytin kulloinkin hoitamat tehtävät, jotka arkisto kattaa monipuolisesti. Aivan oman kokonaisuutensa muodostavat sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin liittyvät asiakirjat.

Arkisto on vapaasti käytettävissä Kansallisarkiston tutkijasalissa. Tietosuojasyistä arkiston sisällöstä kertovaan luetteloon voi tutustua vain arkiston tutkijasalissa.

J.K. Paasikivi

Rytin seuraajan Mannerheimin arkistoa on käsitelty jo edellä. Mannerheimia seurasi presidenttinä jälleen pääministeri, lakitieteen tohtori, senaattori, valtioneuvos, Johan Gustaf (Juho Kusti, J.K.) Paasikivi (1870—1956). Hänelle oma arkisto oli tärkeä tietoväline. Sen avulla hän pysyi ajan tasalla lukuisissa eri tehtävissään: poliitikkona, talous- ja pankkimiehenä, diplomaattina ja valtiomiehenä. “Arkistotietokannan käyttöjärjestelmänä" toimivat päiväkirjat. Varsinainen tietokanta eli ja muuttui tehtävien ja tarpeiden myötä. Viimeinen käyttötarkoitus koko Paasikiven runsaalle arkistolle oli toimia osana muistelmien lähdeaineistoa. Arkiston syntytapa näyttäytyykin kaksiulotteisena. Yhtäältä sitä ovat kartuttaneet muodostajansa lukuisat eri aktiviteetit. Toisaalta on aivan selvästi havaittavissa arkistonmuodostajan määrätietoinen lähdeaineiston keruu muistelmia varten.

Ensisijaisen päivittäiskäytön jälkeen Paasikivi kävi papereitaan läpi vielä useaan kertaan ja teki niihin merkintöjä muistelmiaan laatiessaan. Täten syntyneiden “monennen asteen provenienssiensa” vuoksi arkisto on hieman hankalakäyttöinen. Yhtä kaikki siitä tuli heti avauduttuaan käyttäjien suursuosikki. Asiakirjat ovat pääosin kokonaisuuksina toiminnallisissa yhteyksissään. Paasikiven arkisto on laajin Kansallisarkistossa olevista presidenttien yksityisarkistoista. Se kattaa ajallisesti yli kuusi vuosikymmentä 1890 -luvun lopulta aina muodostajansa viimeisiin elinpäiviin asti.

Juristivuosinaan Paasikivi oli tehnyt arkistotutkimuksia ja käsitti historian harrastajana muutenkin omien yksityispapereittensa lähdemerkityksen. Niinpä hän huolehti henkilökohtaisesti arkistonsa tallettamisesta tutkimuksen käyttöön.

Arkistoa säilytetään Kansallisarkistossa ja se on käyttörajoituksen alaista. Tietosuojasyistä arkiston sisällöstä kertovaan luetteloon voi tutustua vain arkiston tutkijasalissa.

Urho Kekkonen

Paasikiveä seurasi presidenttinä jälleen kerran pääministeri, lakitieteen tohtori, pankinjohtaja Urho Kaleva Kekkonen (1900—1986). Kekkonen hoiti presidentin virkaa neljännesvuosisadan. Hänen yksityisarkistostaan huolehtii säätiö eikä se ole Kansallisarkistossa. Valtionapumenettelyn myötä Kekkosenkin arkisto on kuitenkin Kansallisarkiston kontrollissa. Mitään peruuttamatonta ei muutenkaan ole päässyt tapahtumaan. Paperit ovat tallella ja arkiston luettelo nähtävissä niin Kansallisarkistossa kuin maakunta-arkistoissakin. Aineiston käyttöön saamisesta saa lisätietoja Urho Kekkosen arkistosta.

Mauno Koivisto

Perinnetarinan mukaan Kekkonen oli sydämistynyt edeltäjälleen. Paasikivi oli korjannut virasta ja linnasta lähdettyään mukaansa kaikki mahdolliset asiakirjat. Seuraajalle ei ollut jäänyt lapun lappua: “Pitäisi ruveta hallitsemaan, eikä ole mitään papereja!” oli Kekkonen tuskitellut. Neljännesvuosisadan päästä oltiin jälleen samassa tilanteessa. Oliko Kekkonen päättänyt antaa vahingon kiertää? Joka tapauksessa Kekkosen seuraajakin joutui aloittamaan tyhjältä pöydältä. Pöytä, jonka takana istui tohtori Mauno Henrik Koivisto, (1923—), täyttyi tietysti kaiken aikaa kertyvällä ajankohtaisella aineistolla ja sillä rautaisannoksella, jonka hän kerätytti lähinnä ulkoministeriön arkistosta. Sittemmin arkisto täydentyi luonnollista tietä. Se kattaa Koiviston presidenttikauden sangen monipuolisesti.

Koiviston arkisto on talletteilla Kansallisarkistossa. Hän on huolehtinut hyvin papereistaan monessakin mielessä. Ensi kerran niitä talletettiin Valtionarkistoon muutaman vuoden kuluttua hänen ensimmäisestä pääministerikaudestaan. Koiviston presidenttikausien yksityisluontoinen arkistoaines on muodostajansa ohjeiden mukaan tarkoin järjestetty.

Arkistoa säilytetään Kansallisarkistossa ja se on käyttörajoituksen alaista. Tarkempia tietoja arkiston käytöstä saa Kansallisarkistosta.

Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen

Koivisto oli kuudes tasavallan presidentiksi valittu istuva pääministeri ja neljäs mies Suomen pankista. Hänen kaudellaan maailma muuttui ja niin muuttuivat myös monet suomalaisen politiikan käytännöt. Esimerkiksi seuraava presidentti valittiin “politiikan ulkopuolelta”.

Presidentti Martti Oiva Kalevi Ahtisaari (1937—) rientää edelleen täydessä työntouhussa. Hänenkin arkistoasiansa ovat kunnossa, aineisto järjestettynä ja hyvässä tallessa. Sama koskee myös presidentti Tarja Kaarina Halosen (1943—) yksityisarkistoa. Kahden viimemainitun osalta julkisuulainsäädäntö rajoittaa vielä pitkään aineistojen käyttöä.