Järvenlaskut, maankuivatustyöt ja vesilaitokset

Kohteesta Portti
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Muista myös nämä

Hydrografinen toimisto

Kalastushallitus

Kuninkaallinen Suomen koskenperkausjohtokunta

Lääninhallitukset

Tiehallinto

Tie- ja vesirakennusten ylihallitus

Uittoyhdistykset

Vesituomioistuimet

Mm. vesiasioihin liittyviä hakemistoja 

Järvenlaskut ja maankuivatustyöt

Soiden ja rantaniittyjen kuivatustyöt olivat keskeinen osa 1700- ja 1800-lukujen maatalouden kehittämispyrkimyksiä. Maatalouden tila 1700-luvun alussa oli Suomessa melko heikko ja etenkin itäisessä Suomessa keskittyminen viljanviljelyyn tarkoitti kaskimaiden laajentamista. Talonpoikia pyrittiin ohjaamaan peltoviljelyyn, mutta kivisillä ja karuilla mailla se ei ollut helppoa. Hedelmällisempiä olivat järvien rantamaat ja soiden laitamat, mutta niiden vaivana olivat hallat. Ajan oppineiden mukaan ilmastoa voitaisiin leudontaa ja hallat poistaa hävittämällä hetteikköjä, ojittamalla soita tai laskemalla järvien vedenpintaa. Samalla saataisiin uutta pelto- ja niittymaata.

Vuoden 1740 suoasetuksella kumottiin kalastus- ja myllyoikeuksia suojellut vanha laki, joka kielsi rangaistuksen uhalla lasku-uomien kaivamisen järvistä, joista tai puroista. Uudella lailla ja sen lisäyksillä pyrittiin kannustamaan talonpoikia vesiperäisten maiden kuivattamiseen niityiksi tai pelloiksi. Kuivatuille maille luvattiin verovapaus, joka olisi perintötiloilla voimassa ikiaikaisesti ja kruununtiloilla niin kauan kuin raivaaja ja hänen perillisensä hallitsisivat maatumia. Myös tilattomalla väestöllä oli vuoden 1805 jälkeen mahdollisuus osallistua järvenlaskuun ja hankkia itselleen maata.

Järvenlaskuja toteutettiin 1700-luvun jälkipuoliskolla erityisesti ruotsinkielisellä Pohjanmaalla sekä Pohjois-Karjalassa. Koko maasta on kartoitettu 200 vuoden ajalta jopa 1500 järvenlaskuhanketta, joista 1344 sijoittuu 1800-luvulle. Laskuhankkeiden huippu ajoittuu 1850-60 –luvuille. Jossain määrin järvenlaskuhankkeita toteutettiin vielä 1900-luvun alkupuolellakin.

Järvenlaskulupaa hakemassa

Suon tai muun kostean maan kuivattamiseen ojittamalla ei tarvittu lupaa, mutta järven vedenpinnan laskeminen oli luvanvaraista.

Vuoden 1740 suoasetuksen mukaan järvenlaskuluvan saattoi saada kuka tahansa vesialueen osakas muiden vastustuksesta huolimatta. Kylän rajojen sisällä olevan järven laskeminen tuli hyväksyttää käräjillä. Mikäli järvi ulottui useamman kylän alueelle, haettiin lupa maaherralta/kuvernööriltä. Ennen luvan hakemista hankkeesta voitiin keskustella ensin pitäjänkokouksessa, jossa selvitettiin hankkeen kannattajat sekä vastustajat. Kuvernöörille menneiden hankkeiden asiakirjoja voi etsiä lääninhallitusten arkistoista anomusasioiden diaarien avulla. Etenkin 1800-luvun puolivälin jälkeen anomukset käsiteltiin varsin huolellisesti, paikalla tehtiin arviot mahdollisista hyödyistä, piirrettiin karttoja ja kuultiin asianosaisia. Kuvernööri saattoi harkintansa mukaan lähettää asian edelleen selvitettäväksi Helsinkiin tie- ja vesikulkulaitosten johtokunnalle, jolloin insinöörien tutkimusaineistoa voi löytää myös Kansallisarkistosta.

Järvenlaskujen tuloksena ei kuitenkaan aina syntynyt pelkästään hedelmällistä niitty- ja peltomaata. Veden alta saattoi paljastua myös hedelmätöntä kivikkoa, lasku saattoi tuhota järven tai ruopatun joen kalakannan ja joidenkin järvien hallitsemattomat laskut aiheuttivat myös laajoja vahinkoja. Vuonna 1868 säädettiin uusi asetus vedenjohdoista ja vesilaitoksista. Asetus tiukensi lupamenettelyä, sen mukaan järvenlasku voitiin toteuttaa vain, jos yli puolen maa-alan omistajat halusivat siihen osallistua ja työtä suunnitellessa tuli ottaa paremmin huomioon alajuoksulla asuvien edut. Edelleen lupakäytäntöä kiristettiin vuonna 1902 annetulla vesioikeuslailla. Vuonna 1934 lupaviranomaiseksi tuli Vesistötoimikunta.

Vesijättöjen hoito

Vesijätöt olivat useimmiten märkiä ja upottavia maita, joita järvenlaskun osakkaat pyrkivät yhteisvoimin kuivaamaan ojittamalla. Pahimmat hetteiköt vaativat aitaamista, jotta kotieläimet eivät uppoaisi niihin. Järven laskemista ja vesijättömaiden hoitoa varten perustettiin useimmiten järvenlaskuyhtiö. Ennen vesijättöjen jakamista vesijättöpalstojen niitto-oikeuksia jaettiin osakkaille vuosikierron mukaan tai arpomalla. Joissain tapauksissa niitto-oikeuksia saatettiin myös myydä huutokaupalla. Järvenlaskuyhtiöiden aineistoja on säilynyt satunnaisesti. Esimerkiksi Höytiäisen järvenlaskuyhtiön asiakirjoja on säilynyt Antti Puhakan yksityisarkistossa Kansallisarkistossa. Vesijättöjen hoitoon liittyvistä asioista on saatettu keskustella myös pitäjänkokouksissa ja riitoja ratkoa käräjillä.

Maiden jakaminen

Maatumien käytöstä ja jakamisesta päättivät järvenlaskuyhtiön osakkaat keskenään, usein perusteena oli manttaaliluku tai kaivannolla tehtyjen päivätöiden määrä. Maatumat jaettiin pysyvästi siinä vaiheessa, kun niiden katsottiin muuttuneen ”kuivioiksi”. Varsinaiseen jakovaiheeseen tarvittiin avuksi maanmittari, joissain tapauksissa laskun osakkaat saattoivat päättää osuuksistaan keskenäänkin.

Vesijättömaita käsiteltiin pitkälle 1900-luvulle irtaimena omaisuutena, jolloin palstojen kauppaa tai vaihtamista ei tarvinnut lainhuudattaa käräjillä. Syynä tähän oli maatumien verovapaus, jolloin omaisuuden tarkkaan kirjaamiseen ei hallintoviranomaisten näkökulmasta ollut tarvetta. Tästä syystä palstojen omistussuhteet muodostuivat usein sotkuisiksi. Palstoja myytiin, ostettiin ja vaihdettiin, annettiin myötäjäisiksi ja velan maksuksi. Sotkuiset omistussuhteet johtivat pitkällisiin selvitystöihin, joita tehtiin monin paikoin vielä 1900-luvun puolivälissäkin. Ensimmäisten lainhuutojen yhteyteen liitetyistä saantokirjoista saattaa selvitä myös palstan aiempaa omistushistoriaa.


Vesilaitokset

Myllyt ja sahat

Vanhojen nautintaoikeuksien mukaisesti vähäiset purot ja lammet saattoivat kuulua yksityisomistukseen, mutta kaikki merkittävät vedet ja virtapaikat olivat yhteisomistuksessa. Kylän tilusrajojen sisällä oleva koski kuului kylän asukkaiden yhteiseen käyttöön, kun taas kylien rajalla olevan vesistön koski kuului molemmille kylille. Vanhimpia vesistöihin tehtyjä rakennelmia olivat kalapadot ja vesimyllyt, 1600-luvulta lähtien koskiin rakennettiin myös yksityisiä vesisahoja. Rakennelmia koski Kristoffer-kuninkaan maanlaki, jonka mukaan myllyn tai sahan saattoi rakentaa ilman erillistä lupaa nautintaoikeuksien puitteissa, mutta ei niin, että siitä koituisi vahinkoa naapureille. Riitatilanteet selviteltiin käräjillä. Luvanvaraiseksi myllyn perustaminen tuli käytännössä vuoden 1625 myllyverosäännön myötä, luvan myöntäjänä oli kihlakunnanoikeus ja valitusviranomaisena maaherra.

Vuoden 1734 lain mukaan myllyn (tai sahan) rakentajan tuli ilmoittaa aikeestaan käräjillä, tuomarin tuli suorittaa katselmus, kuulla naapureita ja lähettää asia maaherran päätettäväksi. Katselmus oli tärkeä, sillä sen perusteella määrättiin myllylle vero. Kotitarvemyllyt olivat yksityistä käyttöä varten (tosin myös kotitarvemyllyssä saattoi olla useampi talo osakkaana), kun taas tullimyllyssä jauhettiin viljaa maksua vastaan.

Vuoden 1868 asetuksen mukaan kulkukelpoista jokea tai salmea ei saanut sulkea kokonaan, vaan sekä vedelle, veneille että kaloille oli jätettävä riittävä kulkureitti avoimeksi. Sahan, myllyn tai muun vesilaitoksen voi rakentaa omalle maalleen vähäiseen puroon piirikunnan insinöörin tutkimuksen jälkeen ilman erillistä lupamenettelyä. Vesilaitoksen rakentamiseen isompiin vesiin tarvittiin sen sijaan lääninhallituksen lupa. Ennen luvan myöntämistä paikalla tehtiin katselmus, johon asianosaiset saattoivat osallistua. Kuvernööri saattoi lähettää asian vielä tie- ja vesirakennushallitukselle lausuttavaksi ennen asian ratkaisemista. Niin sahojen, myllyjen kuin kalastamojenkin oli kuitenkin väistyttävä, jos koski ruopattiin tai uoma jäi kuivilleen maatalouden etujen vuoksi.

Sahoista voit lukea enemmän sahateollisuutta käsittelevästä portista.

Vesivoimalaitokset

Ensimmäiset vesivoimalaitokset rakennettiin tehtaiden ja sahojen yhteyteen tuottamaan teollisuuden tarvitsemaa energiaa. Suomen ensimmäinen vesivoimala otettiin käyttöön 1891 Tampereella. Vanhimmat vesivoimalaitokset olivat varsin pieniä ja niistä saatu hyöty paikallista. Vesivoiman käyttöönotto eteni varsin nopeasti. Vuonna 1917 perustettiin Rautatiehallituksen yhteyteen koskivoimakomitea (myöh. Valtion vesivoimatoimikunta) tehtävänään suunnitella, rakentaa ja käyttää valtion vesivoimalaitoksia. Komitean työn tuloksena mm. valjastettiin vuonna 1928 Imatrankoski.

Yhtenä etenkin pohjoisen suurten koskien rakentamista hidastavana tekijänä oli vuoden 1902 vesioikeuslakiin kirjattu ikiaikainen periaate, jonka mukaan valtaväylää ei saanut padota niin, että siitä olisi haittaa yläpuolisten asukkaiden kalastukselle. 1930-luvun lama synnytti tarpeen järjestää työllisyystöitä, tukea teollisuuden toimintaedellytyksiä ja erityisesti vesivoiman käyttöönottoa. Tästä syystä vuonna 1934 perustettiin vesistötoimikunta, jonka tehtävänä oli käsitellä kiireellisiä vesioikeusasioita kuten voimalaitoshankkeita. Lisäksi vesioikeuslakiin hyväksyttiin vuosina 1934 ja 1939 muutokset, jotka mahdollistivat lohijoen sulkemisen koko leveydeltään. Voimalapadon rakentajalle ei myöskään määrätty velvoitusta kalatien rakentamisesta, jos se aiheutti rakentajalle kohtuuttomia rasituksia. Edelleen voimalaitosten perustamista helpotettiin poikkeuslailla vuonna 1941. Jatkosodan päätyttyä Suomi menetti noin kolmanneksen vesivoimalaitoksistaan samalla kun sotakorvausten taakka pakotti rakentamaan uutta teollisuutta. Teollisuuden kasvava energiantarve täytettiin uusilla voimalaitoksilla.


Kirjallisuutta

Aaltonen, Esko, Länsi-Suomen yhteismyllyt. Yhteiskuntahistoriallinen tutkimus. Kansatieteellinen arkisto 6. Helsinki 1944.

Anttila, Veikko, Järvenlaskuyhtiöt Suomessa. Kansatieteellinen tutkimus. Kansatieteellinen arkisto 19. Helsinki, 1967.

Wilmi, Jorma, "Tuotantotekniikka ja ravinnonsaanti". Suomen maatalouden historia. Osa 1. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. SKS. Helsinki. 2003.

Enbuske, Matti, Pohjois-Pohjanmaan ympäristöhistoria. Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus, ympäristö ja luonnonvarat vastuualue. 2010.

Järvenlaskut Wikipediassa