Pakkohuutokauppa-asiakirjat (kiinteistöt)

Kohteesta Portti
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Muista myös nämä

Asutustoiminta itsenäisyyden ajalla

Maatalouslaskenta-aineistot

Ulosottoviranomaisten asiakirjat

Lainhuudot 

Kiinteistöjen pakkohuutokaupat Suomessa

Yleistä

Kiinteistöjen pakkohuutokauppaprosessissa maksukyvyttömän velallisen ulosmitattu tai konkurssipesän haltuun joutunut kiinteä omaisuus muutetaan rahaksi. Suomessa ei ole olemassa varsinaista pakkohuutokauppalakia, mutta kiinteän omaisuuden muuttamisesta rahaksi on säädelty konkurssi- ja ulosottolaeissa.

Velallisen omaisuutta voidaan ulosmitata, jos hän ei kykene tai halua maksaa velkojaan. Ulosmittausta voi hakea yksi tai useampi velkoja. Sen aloittamiseen tarvitaan täytäntöönpanoperuste: käytännössä joko alioikeuden tai ulosottoviranomaisen päätös.

Konkurssissa kaikki velkojat kutsutaan velallisen omaisuutta koskevaan konkurssimenettelyyn, jossa velallisen koko omaisuus realisoidaan ja jaetaan velkojien kesken. Konkurssiin asettamisesta päättää alioikeus joko velallisen tai velkojan hakemuksesta.


Kiinteistöjen pakkohuutokauppoihin liittyvän hallinnon ja lainsäädännön historiaa

Varhaisimpia ulosottoon liittyviä säädöksiä olivat vuoden 1669 ulosottosääntö ja sitä seurannut Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 lakiin sisältynyt ulosottokaari. Vuonna 1895 säädettiin uusi ulosottolaki. Se kumottiin vasta 2008, jolloin tuli voimaan uusin ulosottokaari. Kiinteistöjen pakkohuutokauppaprosessi on vanhaa perua, sillä jo vuoden 1734 ulosottokaaressa todettiin, että kiinteä omaisuus voidaan myydä julkisella huutokaupalla, mikäli velkojaan ei voinut muuten maksaa.

Ensimmäisiä lakeja, joissa säädeltiin varsinaisesta konkurssimenettelystä, on vuodelta 1767 peräisin oleva säädös. Vuonna 1868 säädettiin uusi konkurssisääntö, joka selkiytti ja nopeutti konkurssimenettelyä. Konkurssisäännön osia uudistettiin 1900-luvulla, mutta ydinosa laista oli voimassa aina vuoteen 2004 asti, jolloin tuli voimaan uusi konkurssilaki.

Alkujaan tuomio- ja toimeenpanovalta ulosottoasioissa kuului oikeuslaitokselle. Jo vuoden 1669 ulosottosäännössä, ja siihen perustuneessa vuoden 1734 ulosottokaaressa, tuomio- ja täytäntöönpanovalta ulosottoasioissa kuitenkin erotettiin toisistaan. Varsinainen ulosottotoimi siirtyi näin hallintoviranomaisille.

Ulosotonhaltijana toimi maalla ja maalaisoikeuden alaisissa kaupungeissa kuninkaan käskynhaltija (myöhemmin maaherra) ja vanhoissa kaupungeissa raati (myöhemmin maistraatti). Varsinainen ulosotto kuului maalla kruununvoutien (vuodesta 1945 lähtien nimismiesten) ja kaupungeissa kaupunginvoutien ja joissakin tapauksissa maistraatin toimenkuvaan. Mikäli maistraatti toimi kaupungeissa ulosottomiehenä, kuului ulosotonhaltijan rooli silloin lääninhallitukselle.

Vuonna 1978 maistraateista ja kaupunginvoudeista tuli valtion viranomaisia. Ulosottotoimen kaksiportaisuus säilyi, mutta sen ylin johto ja valvonta, siirtyi myös maistraattien osalta oikeusministeriölle. Kun oikeushallintoviranomaisina toimineet maistraatit lakkautettiin 1993, alkoi lääninhallitus toimia ulosotonhaltijana myös kaupungeissa.

Ulosottotoimen kaksiportaisuus poistui vasta 1996, kun ulosotonhaltijaorganisaatio lakkautettiin. Samalla poistui kaupunki-maaseutujako, kun perustettiin kihlakunnanvoutien virat. Nykyisin kihlakunnanvouti toimii oman ulosottopiirinsä johtavana ulosottomiehenä. Hänen apunaan on kihlakunnanulosottomiehiä. Ulosottotoimen johto kuuluu edelleen oikeusministeriölle.

Pakkohuutokauppaprosessi

Ennen vuoden 1996 ulosotto-organisaation uudistusta ulosmitatun kiinteän omaisuuden pakkohuutokaupan suorittivat kruununvoudit, nimismiehet tai kaupunginvoudit. Huutokauppa saatettiin pitää myös maistraatissa tai lääninhallituksen kansliassa.

Konkurssitapauksissa konkurssipesän hoitaja saattoi pyytää ulosottomiestä tai jotakin julkista huutokaupan pitäjää, esimerkiksi kaupungin huutokauppakamaria, suorittamaan kiinteän omaisuuden myynnin, jos hän ei sitä itse halunnut tehdä.

Jo vuoden 1734 laissa mainittiin ulosoton järjestyksestä, sillä ensisijaisesti ulosoton tuli kohdistua irtaimeen omaisuuteen ja vasta toissijaisesti kiinteään. Ulosotossa kiinteään omaisuuteen on perinteisesti luettu kaikki kiinteistöön kuuluva eli esimerkiksi rakennukset, tontti ja metsä.

Ulosottoon joutuneen maalla olevan kiinteän omaisuuden myymistä säätelevässä asetuksessa vuodelta 1868 ja vuoden 1895 ulosottolaissa säädeltiin tarkemmin pakkohuutokaupan kulkua. Ennen huutokauppaa oli mm. pidettävä velkojainkeskustelu sekä tehtävä velkojainluettelo. Laki myös määritteli, miten vaateet jaettiin niin sanottuihin parempiin ja huonompiin saamisiin. Näin laki määritteli velkojen maksujärjestyksen.

Maaseudulla huutokaupan pitopaikan sai valita. Sen saattoi pitää joko huutokaupattavalla tilalla tai lääninhallituksen kansliassa. Huutokaupan pitäjän (yleensä nimismies/ kaupunginvouti/ maistraatti) tuli tiedottaa tulevasta huutokaupasta mm. antamalla julkinen kuulutus Virallisessa lehdessä ja paikallisissa sanomalehdissä. Lisäksi lähetettiin kutsukirje velkojille.

Varsinainen huutokauppa tapahtui nostohuudoilla, jolloin korkein tehty tarjous voitti. Kun kauppasumma oli maksettu, saattoi ulosottomies laatia kauppakirjan sekä jakaa summan velkojainluettelon mukaan. Huutokaupasta pidettiin pöytäkirjaa, johon merkittiin ainakin korkein tarjous, sen tekijä ja maksettu kauppasumma. Pakkohuutokauppaprosessi saattoi myös keskeytyä velkojien toiveesta, mikäli saamisten periminen näytti hankalalta.

1920- ja 1930-lukujen pulakausi ja kiinteistöjen pakkohuutokaupat

1920-luvun loppua ja seuraavaa vuosikymmentä leimasi maailmanlaajuinen lama, joka ulottui myös Suomeen. Aikaisemmista pulakausista poiketen puute ei ollut enää niinkään ruuasta, vaan rahasta. 1930-luvulla tämä alkoi näkyä Suomen maaseudulla tilojen ylivelkaantumisena, jonka seurauksena suuri joukko tiloja ajautui vasaran alle. Pakkohuutokauppa-aalto oli mittava, sillä noin 7 % kaikista Suomen tiloista joutui vasaran alle.

Valtio yritti hillitä pakkohuutokauppa-aaltoa tekemällä useita muutoksia ulosotto- ja konkurssilakeihin. Yksi yritys oli vuonna 1932 säädetty laki, jonka mukaan asutushallituksella oli oikeus lunastaa pakkohuutokaupattava tila. Samanlainen etuosto-oikeus säädettiin myös Maakiinteistöpankille vuosiksi 1933-1936. Maakiinteistöpankin tarkoitus oli myös vakauttaa velkoja lainaamalla tilallisille rahaa matalammalla korolla.

Lunastamispykälien tarkoituksena oli, että entinen omistaja olisi voinut jatkaa tilallaan tai tila voitaisiin osoittaa asutustarkoitukseen tilattomalle. Lainsäädännön muutoksilla pyrittiin myös lykkäämään pakkohuutokauppoja ja tukemaan velkojen sovittelua.

Lunastusoikeutta käyttääkseen sekä asutushallituksen että Maakiinteistöpankin oli saatava tietoa pakkohuutokaupattavista tiloista. Tässä heidän apunaan toimivat kruununvoudit sekä kuntien asutuslautakunnat. Kruununvoudit laativat asutushallitukselle tiloista runsaasti erilaisia selvityksiä. Kunnallisten asutuslautakuntien tuli puolestaan selvittää asutushallitukselle mm. tilojen omistussuhteita sekä annettava oma lausuntonsa tilan lunastamisesta valtiolle.

Mitä tietoja kiinteistöjen pakkohuutokauppa-asiakirjat sisältävät ja mistä ne löytyvät?

Arkistolaitoksessa oleva pakkohuutokauppa-aineisto on pääsääntöisesti syntynyt ulosoton yhteydessä. Konkurssimyynteihin liittyvät asiakirjat ovat useassa tapauksessa jääneet pesänhoitajan haltuun.

Arkistolaitoksessa olevista pakkohuutokauppa-asiakirjoista suurin osa on järjestetty omiksi sarjoikseen kruununvoutien, nimismiesten, maistraattien, kaupunginvoutien ja lääninhallitusten arkistoihin. Näiden asiakirjojen joukossa voi olla myös kiinteistöjen konkurssihuutokauppoja, mikäli huutokaupan on pitänyt ulosottoviranomainen sekä irtaimiston huutokauppoihin liittyviä dokumentteja. Yksittäisissä tapauksissa pakkohuutokauppa-asiakirjoja voi löytyä myös raastuvanoikeuksien arkistoista. Lisäksi maistraattien arkistoissa voi olla kaupunkien huutokauppakamarin huutokauppapöytäkirjoja, jotka toisinaan sisältävät kiinteistöjen konkurssihuutokauppoihin liittyviä asiakirjoja.

Ulosottoviranomaisten pakkohuutokauppa-asiakirjat sisältävät vaihtelevassa määrin erilaista ulosottoviranomaisen laatimaa ja keräämää asiakirja-aineistoa. Yleensä on säilynyt pakkohuutokauppapöytäkirja, josta löytyy mm. tieto korkeimman tarjouksen summasta ja tekijästä. Lisäksi mukana voi olla velkojainluettelo, ulosmittauspöytäkirja, maarekisteriote, rasitustodistus sekä huutokaupan jälkeen laadittu pöytäkirja kauppahinnan jaosta sekä itse kauppakirja.

Edellä mainittuja ulosottoviranomaisten arkistoja säilytetään oman alueensa arkistolaitoksen yksiköissä. Aineistoa on 1700-luvulta aina 1900-luvun loppupuolelle.

Maaseutua kohdannut pakkohuutokauppa-aalto 1900-luvun alussa synnytti myös muuta kuin ulosottoviranomaisen asiakirja-aineistoa. Kansallisarkistossa säilytettävässä asutushallituksen asutusasiainosaston pakkohuutokauppa-, erikoisasutus- ja työasiakirjojen arkistossa on mm. pakkohuutokauppadiaareja sekä pakkohuutokauppa-asiakirjoja valtiolle lunastetuista ja lunastamattomista tiloista.

Tilastokeskuksen arkistossa on puolestaan yhteenvetoja maatalousministeriön laatimista pakkohuutokauppatilastoista vuosilta 1931–1939. Näissä tilastoissa on mm. tilan perustietojen lisäksi tietoa saatavista, huutokauppapäivästä ja -summasta sekä velkojainluettelon yhteissummasta. Arkistolaitoksen yksiköistä ainakin Oulun maakunta-arkistossa on mikrokorttikopiot Pohjois-Suomen osalta edellä mainituista tilastoista.

Kuntien keskusarkistoissa säilytettävien asutuslautakuntien asiakirjoista voi myös löytyä asutushallituksen ja Maakiinteistöpankin lunastusoikeuteen liittyviä asiakirjoja, sillä asutuslautakunnan oli annettava lausunto kiinteistön lunastamisesta valtiolle.

Mihin kiinteistöjen pakkohuutokauppa-asiakirjoja voi käyttää?

Kiinteistöjen pakkohuutokauppa-asiakirjoja voi käyttää hyödyksi mm. talous- ja sosiaalihistoriallisessa tutkimuksessa. Pakkohuutokauppa-asiakirjojen avulla voi selvittää talouden suhdanteiden vaikutusta maatalouden toimintaan ja ihmisten elämään. Esimerkiksi 1930-luvun lamaan liittyvissä tutkimuksissa on käytetty lähteinä pakkohuutokauppa-asiakirjoja.

Lisäksi pakkohuutokauppa-asiakirjojen avulla voidaan tarkastella mm. millaiset tilat joutuvat pakkohuutokaupattavaksi tai millaiset taloudelliset ongelmat johtivat lopulta pakkohuutokauppoihin. Asiakirjojen avulla voidaan myös hahmottaa velallisen sosiaalista yhteisöä ja yhteisön mahdollisesti tarjoamaa tukea.

Pakkohuutokauppa-asiakirjat tarjoavat myös yksityiskohtaista tietoa sukututkijalle ja tilojen historian tutkijalle. Niistä voi löytää tietoa tiloista, viljelmistä ja veloista sekä mistä velat ovat syntyneet. Vaikka aineisto onkin pääsääntöisesti viranomaisten tuottamaa, mahdollistaa se myös mikrohistoriallisen kysymyksenasettelun.


Miten voin tutkia kiinteistöjen pakkohuutokauppa-asiakirjoja?

Suurin osa pakkohuutokauppa-asiakirjoista on järjestetty omiksi sarjoikseen kruununvoutien, nimismiesten, maistraattien, kaupunginvoutien ja lääninhallitusten arkistoihin. Joissakin arkistoissa on irtaimiston ja kiinteistöjen pakkohuutokauppapöytäkirjat arkistoitu eri sarjoihin.

Arkistointitapa ja sarjojen nimeäminen on kuitenkin vaihdellut viranomaisittain. Tämän vuoksi aineistoa etsiessään kannattaa perehtyä kyseisen viranomaisarkiston järjestämisperiaatteisiin eri aikoina. Esimerkiksi lääninhallitusten arkistoissa pakkohuutokauppoihin liittyvät saapuneet asiakirjat voivat löytyä omasta sarjastaan, mutta huutokauppapöytäkirjoja ja päätöksiä voi löytyä kirjetoisteista tai pöytäkirjasarjoista. Joidenkin lääninhallitusten arkistoissa on myös olemassa erillisiä pakkohuutokauppadiaareita ja -luetteloita.

Mainituissa arkistolaitoksessa säilytettävissä eri ulosottoviranomaisten arkistoissa pakkohuutokauppa-asiakirjoja sisältävät sarjat ja yksiköt on yleensä nimetty pakkohuutokauppapöytäkirjoiksi tai pakkohuutokauppa-asiakirjoiksi. Yksittäisissä tapauksissa on käytetty pakkomyynti-alkuisia nimekkeitä. Myös huutokauppapöytäkirjat -nimellä kulkevat sarjat voivat sisältää kiinteistöjen pakkohuutokauppa-asiakirjoja. Esimerkiksi maistraattien arkistoissa olevat huutokauppakamarin asiakirjat voivat sisältää konkurssin takia myytäväksi joutuneiden kiinteistöjen huutokauppa-asiakirjoja.

Arkistolaitoksessa säilytettäviä alkuperäisiä pakkohuutokauppa-asiakirjoja tutkitaan arkistolaitoksen tutkijasaleissa. Pakkohuutokauppa-asiakirjojen sekä ulosottoa ja konkurssia koskevien asiakirjojen salassapitoaika on 25 vuotta.

Luettelo- ja tilaustiedot arkistolaitoksessa säilytettävistä kiinteistöjen pakkohuutokauppa-asiakirjoista löytyvät parhaiten Astia-verkkopalvelun avulla. Palvelun avulla selviää myös missä arkistolaitoksen yksikössä aineistoa säilytetään.

Astia-hakupalvelussa hakusana kannattaa katkaista tähtimerkillä. Tietoa voi etsiä laajalla hakulausekkeella esimerkiksi kirjoittamalla hakulaatikkoon *pakkohuutok* ja rajata hakua muiden hakuvaihtoehtojen avulla (esimerkiksi aineiston säilytyspaikka ja aikarajaus). Tarkempia tietoja mm. haun rajaamisesta löytyy Astia-palvelun sivuilta.

Mikäli haluaa tutkia tietyn viranomaisen pakkohuutokauppa-asiakirjoja, kannattaa hakulaatikkoon kirjoittaa myös viranomaisen nimi tai sen osa. Esimerkiksi haku Helsingin kihlak* kruununv* pakkohuutok* antaa tulokseksi Kansallisarkistossa säilytettävän Helsingin kihlakunnan kruunuvoudin arkiston pakkohuutokauppa-asiakirjoja. Kirjoittamalla puolestaan hakulaatikkoon Oulun maistr* huutok* saa tulokseksi Oulun maakunta-arkistossa säilytettävän Oulun maistraatin arkiston huutokauppapöytäkirjat.

Kirjallisuutta

Havansi, Erkki: Ulosotto-oikeuden pääpiirteet, Prosessioikeuden julkaisuja 5. Helsingin yliopisto, Rikos- ja prosessioikeuden sekä oikeuden yleistieteiden laitos, Helsinki 1998

Maijala, Juha: Maaseutuyhteisön kriisi. 1930-luvun pula ja pakkohuutokaupat paikallisena ilmiönä Kalajokilaaksossa. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2005.

Havansi, Erkki: Suomen konkurssioikeus, Lakimiesliiton kustannus, Helsinki 1992.



Siirry Vakka-arkistotietokantaan

Siirry haku- ja tilausjärjestelmä Astiaan

Siirry digitaaliarkistoon



Paluu Portin etusivulle