Pitäjänkokoukset

Kohteesta Portti
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Muista myös nämä

Hollikyytiasiakirjat

Kestikievariasiakirjat

Kunnanhallitukset

Kuntakokoukset ja kunnanvaltuustot

Kyytilaitokseen liittyvät aineistot

Seurakuntien arkistot

Tuomiokunnat

Vaivaishoito 


Pitäjänkokous

Pitäjänkokous oli kuntakokousta ja kunnanvaltuustoa edeltävä paikallisen hallinnon korkein päätöksentekoelin, jonka koolle kutsujana ja puheenjohtajana toimi seurakunnan kirkkoherra. Sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen pidetyissä kokouksissa käsiteltiin hengellisten asian ohella myös maallisia asioita, joista vaivaishoito, kansanopetus ja terveydenhoito vähitellen muodostuivat tärkeimmiksi. Muita käsiteltäviä maallisia asioita olivat teiden rakentaminen ja ylläpito, kyyditys, paloapu, pitäjän yhteiset rakennushankkeet ja yleensä rasitusten jakaminen. Vaivaishoitoa, kansanopetusta ja pitäjämakasiineja varten asetettiin pitäjäkokouksessa erityisiä toimielimiäkin.

Pitäjänkokousten toiminta oli pitkään hyvin vakiintumatonta, jopa nimeä myöten. 1700-luvulla näistä kokouksista käytettiin yleisesti nimitystä joko pitäjänkokous tai kirkonkokous. 1800-luvulla sana kirkonkokous yleistyi, mutta vasta vuoden 1865 laki kunnallishallinnosta maalla sekä vuoden 1869 kirkkolaki erottivat selkeästi kirkon ja kunnan toimintapiirit. Tämän jälkeen vakiintuivat käyttöön eri asioita tarkoittaviksi termeiksi kirkonkokous ja kuntakokous.


Taustaa

Käräjät olivat maaseudulla 1600-luvun lopulle saakka itsehallinnon tärkein toimielin, jossa talonpojat toimivat lautamiehinä ja huolehtivat paljolti myös päätösten toimeenpanosta. Kruunun tehtävien laajetessa käräjien tehtäväala alkoi vähetä ja niistä tuli vähitellen pelkästään tuomioistuimia. Samalla seurakunta nousi yhä merkittävämpään asemaan paikallishallinnossa. Pitäjien papit saivat mahdollisuuden pitäjänkokousten pitoon vuoden 1650 privilegioilla, mutta vasta vuonna 1723 kokousten asema virallistettiin ja papit velvoitettiin pitämään kaksi kokousta vuodessa. Ylimääräisiä kokouksia voitiin pitää, mikäli kirkkoherra tai seuralaiset niin vaativat. Tämän jälkeen käräjien rinnalla toimineista pitäjänkokouksista eli kirkonkokouksista tuli sekä kirkko- että hallintopitäjän tärkein ratkaisupaikka aina vuoden 1865 kunnallishallinnon uudistamiseen saakka.

Pitäjänkokousten johtajana toimi kirkkoherra ja kokouksiin sai ottaa osaa jokainen säätyläinen, jolla oli äänioikeus papin vaalissa eli ”manttaaliin pannun maan ja ruukkien omistajat”. Myöhemmin myös käsityöläiset, torpparit yms. saivat osallistua kokouksiin, jos heidän oikeutensa tai velvollisuutensa oli käsiteltävinä.

Virkamiehistä kokouksiin osallistui aika-ajoin myös kruununvouti ja nimismies, jotka saattoivat pitää kyläläisten kanssa myös omia ”pitäjänkokouksiaan”.


Pitäjänhallinnon toimihenkilöt

Paikallisessa itsehallinnossa toimihenkilöt olivat monessa suhteessa avainasemassa. Kirkkoherran asema oli keskeinen, sillä hän oli koollekutsuja, puheenjohtaja ja asioiden esille tuoja. Kirkkoherralla oli jo viran tuoma arvovalta, luku- ja kirjoitustaito ja yleensä hän myös taisi sekä suomen että ruotsin kielen.

Luottamustehtävistä tärkein oli kirkonisännän tehtävä. Kirkonisännän tuli huolehtia seurakunnan tuloista, seurakunnan varojen säilyttämisestä ja tilityksestä sekä vähäisten korjausten suorittamisesta kirkossa. Vaaleilla valittu kirkonisäntä oli pitäjänmiesten luottamusmies seurakunnan hallinnossa. Usein kirkonisännät olivat talonpoikia, joten heillä ei läheskään aina ollut tehtävän edellyttämää kirjoitus- ja tilinpitotaitoa. Tässä heidän apunaan oli kansan luottamusmiehenä virkakoneistoon päin toiminut pitäjänkirjuri, joka tehtävä oli siirtynyt paikallisen itsehallinnon mukana käräjiltä pitäjänkokoukseen. Kun pitäjänkirjurin tuli olla kirjoitustaitoinen ja ruotsin kieltä osaava, niin hän ei varsinaisesti ollut talonpoikaisväestön luottamushenkilö, vaikka heitä avustikin kosketuksissa virkakoneistoon ja hoitamalla myös monia muita talonpojille ylivoimaisia tehtäviä.

Tunnetuin pitäjänhallinnon toimihenkilöistä lienee kuudennusmies eli sexman. Hänen tuli huolehtia, että seurakunnan asukkaat suorittivat yhteiset velvollisuudet, elivät herran nuhteessa ja tottelivat annettuja käskyjä. He huolehtivat myös papiston kymmenysten ja verojen maksamisesta, kantoivat kirkollisista rikkomuksista langetetut sakot ja toimeenpanivat ulosottoja. Heillä oli jopa oikeus maan pakkolunastukseen, jos yleinen etu sitä edellytti. Kuudennusmiesten tehtävien monipuolisuutta kuvaa, että heidän piti ilmoittaa papistolle, jos heidän alueelleen pitäjässä oli ilmaantunut tarttuvia tauteja. He myös toimittivat sairaanhoitoa tarvitsevat seurakuntalaiset hospitaaleihin. Lisäksi viranomaiset kääntyivät kuudennusmiesten puoleen, kun tarvittiin tietoja pitäjän väestöstä. Arvostusta osoittava tehtävä oli myös kirkonarkun avaimen säilyttäminen. Kaksi muuta avainta olivat kirkkoherran ja kirkonisännän hallussa.

Köyhäinhoitoa varten monissa pitäjissä oli ruotumestari.

Pitäjänhallinnon tehtävät

Köyhäinhoito

Vuoden 1788 vaivaishoitojulistuksella köyhäinhoito määrättiin pitäjän velvollisuuksiin. Siitä tuli nopeasti paikallishallintoa kaikkein eniten työllistävä asia. Köyhäinhoidon perinteisinä tapoina säilyivät pitkään avustusten antaminen kirkon vaivaiskassasta sekä laitoshoidon alkeellinen muoto, vaivaistupien ylläpito. Turvattomia lapsia annettiin myös elätteelle. Uudeksi köyhäinhoidon muodoksi yleistyi 1800-luvulla ruotuhoito. Pitäjän talot ryhmiteltiin erisuuruisiksi ruoduiksi, ja jokainen ruotu oli velvollinen elättämään pitäjänkokouksen sille määräämiä huollettavia.

Ruotuhoidon ohella kehittyi lähempänä kerjuuta oleva pitäjänkierto. Köyhä oikeutettiin kiertämään määrätyillä alueilla ja saamaan alueen taloista määräpäiväksi elatus ja määrätyt ateriat. Rasitus saattoi olla kaikille sama tai voitiin laskea talon koon mukaan. Asioista sovittiin, äänestettiin ja päätettiin pitäjänkokouksissa.

Vuonna 1817 annettiin julistus ”Kerjämisen estämisestä”, jossa painotettiin pitäjän huoltovelvollisuutta ja korostettiin, että jokaisen pitäjän oli pidettävä huolta omista köyhistään. Turvattoman lapsen ikärajaksi määrättiin 12 vuotta.

Vuoden 1852 asetuksessa turvattomien lasten ikäraja nostettiin 16 vuoteen ja avustettavien piiri ulotettiin koskemaan myös työkykyisiä köyhiä. Pitäjien köyhäinhoidon johtoon asetettiin esimies ja tietty määrä jäseniä, jotka pitäjänkokous valitsi. Esimiehenä toimi yleensä kirkkoherra.

Vuoden 1879 asetuksessa kunnan tuli järjestää omia työkyvyttömiä jäseniään varten vaivaishoito.

Terveyden- ja sairaanhoito

Sosiaalisessa huollossa oli ollut vanhastaan työjakona, että köyhäinhoito kuului seurakunnalle ja sairaanhoito, erityisesti alkavana sairaalalaitoshoitona kruunulle. Sairaalalaitoshoito oli pitkään vähäistä, joten sairaanhoitokysymykset tulivat pitäjäkokousten piiriin laajemmin vasta 1700-luvun loppupuolella. Isoja ratkaisuja vaativiksi asioiksi nousivat kätilökysymys ja rokotus. Valtiovalta, erityisesti maaherrojen johtamat lääninhallitukset tukivat voimakkaasti molempia hankkeita. Kätilökysymys sai tukea myös kirkolta, erityisesti tuomiokapituleilta.

Talonpoikaisväestössä eli pitkään syvä epäluulo uusia rasituksia sekä uusia ja outoja asioita kohtaan. Tämä näkyi erityisesti terveyden- ja sairaanhoitoon liittyvissä asioissa.


Kansanopetus

Opetus oli perinteisesti kirkon hallussa, joten myös kansanopetus kuului luonnostaan pitäjänkokouksen piiriin. Luterilaisen uskon käsitteiden selventäminen ja syventäminen kuului kansanopetuksen tärkeimpiin tehtäviin.

Vuonna 1762 määrättiin, että sellaisiin seurakuntiin, missä lukkarit eivät voineet hoitaa kirkkolain mukaista lasten opetusta, oli hankittava erityinen lastenopettaja. Asian tarkempi järjestäminen jätettiin pitäjänkokouksille, joissa käytiin pitkällisiä riitoja koulumestarin palkkaamisesta. Myönteinen päätös riippui paljon kirkkoherran arvovallasta, sillä pitäjien talonpoikaisen väestön parissa koulut saavuttivat vain vähän vastakaikua.

1800-luvun puolella tilanne kansanopetuksessa jatkui samanlaisena. Pitäjäkoulut eivät juuri kehittyneet ja pitäjäkokouksissa oltiin monin paikoin tiukasti koulumestarin palkkaamista vastaan.

Kansakoulujen perustamisesta ja ylläpidosta vastasivat 1866 annetun kansakouluasetuksen perusteella kunnat.


Pitäjänmakasiinit

Pitäjänmakasiinit syntyivät varokeinoiksi usein toistuvia katoja vastaan. Niihin koottiin viljaa, jota sitten huonon sadon sattuessa lainattiin, aluksi etupäässä siemeneksi. Vuodesta 1857 lähtien jokaisessa makasiinissa piti olla erikseen siemenjyvästö ja hätäapujyvästö.

Pitäjänkokous valitsi makasiininhoitajan, jonka tuli myös esittää makasiinin tilit pitäjänkokoukselle. Pitäjän viljamakasiinia koskevia asiakirjoja voi löytää myös nimismiesten, kruununvoutien tai lääninhallitusten arkistoista.


Mitä tietoa pitäjänkokouksen pöytäkirjoista löytyy?

Seurakuntien arkistoihin sisältyviä pitäjänkokouksen pöytäkirjoja on säilynyt 1600-luvun lopulta, mutta laajemmassa määrin vasta 1700-luvun alkupuolelta lähtien. Ne valaisevat monipuolisesti seurakunnallista toimintaa mutta myös koko paikallisyhteisön elämää 1700-luvulla ja seuraavan vuosisadan alkupuolella.

Kaikkien seurakuntien pitäjänkokouksissa käsiteltiin kirkon ja pappilan uudisrakennusta tai korjausta, kirkon irtaimiston, kellojen ym. hankintaa, taksoituksia ja taksoitusperusteita kirkon rahastoihin. Erityisen paljon löytyy tietoa köyhäinhoitoon liittyvistä asioista, köyhäinruotujakolistoja, tietoja apuja tarvitsevien lukumäärästä sekä sopimuksia kuinka paljon ja minkä perusteen mukaan avustusta suoritettiin niille köyhille, joita ei oltu pantu ruodulle. Muutoin kylän köyhät oli ruodutettu. Jos he asuivat omillaan, heille annettiin tietty määrä elintarvikkeita. Talosta taloon kiertävälle vaivaiselle puolestaan määrättiin hoitoaika kussakin paikassa. Tällöin ruotu vastasi kustannuksista.

Pitäjänkokouksissa vahvistettiin myös kyläkuntaa velvoittavia järjestyssääntöjä ja niiden rikkomisesta seuraavia sakko- ja rangaistusmääräyksiä. Niissä käsiteltiin erilaisia kirkkokurillisia ja huonolukuisten ojennusta koskevia asioita, neuvoteltiin pitäjänmakasiinien perustamisesta, teiden ja siltojen rakentamisesta, valittiin kestikievarien aputalot, edustajat ja valtuutetut maanjako-oikeuteen ja sotilaiden rekrytoimiskokouksiin. Kokouksissa esiteltiin usein kyläläisille myös uudet asetukset.

1800-luvun alkupuolella pitäjänkokouksen toiminta sai säännöllisempiä ja täsmällisempiä muotoja. Pöytäkirjan pitoon ja tarkastukseen alettiin kiinnittää entistä suurempaa huomiota. Vuonna 1858 annettiin asetus pitäjänkokousten pöytäkirjojen pitämisestä suomen kielellä suomenkielisellä maaseudulla. Tämä toi pöytäkirjojen pidon ja myös pitäjänkokoustoiminnan lähemmäksi talonpoikaisväestöä.


Mistä pitäjänkokouksen pöytäkirjat löytyvät?

Pitäjänkokousten pöytäkirjat kuuluvat seurakuntien hallintoarkistoon. Ne on yleensä mikrofilmattu ja myös digitoitu, joten niitä voi lukea verkon yli arkistolaitoksen digitaaliarkistossa.Pitäjänkokousten pöytäkirjat löydät parhaiten Vakasta ja Astiasta seurakunnan nimellä.


Kirjallisuutta

Kuusanmäki, Jussi, Kunnalliset asiakirjat. Teoksessa Orrman, Eljas - Pispala, Elisa (toim.), Suomen historian asiakirjalähteet. Porvoo 1994.

Kuusanmäki Lauri, Pitäjän itsehallinto. Teoksessa Hämeen historia 3:1. Hämeenlinna 1966.

Soikkanen, Hannu, Maalaiskuntien itsehallinnon historia. Helsinki 1966.

Viikki, Raimo, Kirkolliset asiakirjat. Teoksessa Orrman, Eljas - Pispala, Elisa (toim.), Suomen historian asiakirjalähteet. Porvoo 1994.

Kaarlo Österblad, Kirkolliset arkistot. Teoksessa Paikallishistoriallisen tutkimuksen opas. Forssa 1945.