Puhelinosuuskunnat

Kohteesta Portti
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Muista myös nämä

Posti- ja lennätinkonttorit

Postihistorian lähteet 


Puhelinosuuskuntien perustaminen

Tietoliikenteen kehittyminen

Tietoliikenteen mahdollisuudet laajenivat ja tiedon kulku nopeutui huomattavasti 1800-luvulla viestintätekniikan kehittämisen myötä. Vuosisadan alkupuolella tiedon kulun mullisti sähkölennätin, jonka avulla pystyttiin ensimmäistä kertaa luomaan lähes reaaliaikaiset kansainväliset yhteydet.

Yksi 1800-luvun lopun uusista keksinnöistä oli puhelin. Aiemmin kunnia puhelimen keksimisestä on annettu yhdysvaltalaiselle Alexander Graham Bellille, joka vuonna 1876 esitteli oman puhelimensa, mutta nykyisin tiedetään italialaisen Antonio Meuccin kehittäneen oman telettrofononsa ennen Belliä.

Ensimmäiset puhelinyhteydet olivat kahden puhelimen välisiä. Vuonna 1878 otettiin käyttöön ensimmäiset, käsivälitteiset puhelinkeskukset, joissa keskus vastasi ja yhdisti asiakkaan puhelun. Verkon laajentuessa käsivälitteinen keskus oli liian hankala. Almon Strowger kehitti 1891 mekaaniset kytkimen, mikä johti puhelinkeskusten automatisointiin sekä myös 1990-luvulle saakka käytössä olleen puhelimen numeron valintakiekon käyttöönottoon.

Puhelimen käyttöönotto Suomessa

Suomen ensimmäiset puhelinlinjan rakensivat metallitehtailija Johan Nissinen ja lennätinlaitoksen sähköttäjä Daniel Johannes Wadén 1877. Ensimmäinen puhelinlaitos perustettiin Turkuun 1881. Suomessa käytettiin puhelimen käyttöönoton alkuvuosina lähinnä Bellin, Ericssonin, Siemensin sekä Wadénin puhelimia ja vuonna 1882 puhelimia oli käytössä noin 500 kpl. Puhelinliikenteen kehittäminen ja laajentaminen oli kiinni yksityisten omistamien puhelinosuuskuntien ja -osakeyhtiöiden perustamisesta, ja niiden määrä kasvoi nopeasti. Alkuun oli ollut epäselvää, kuka toimiluvat myöntää, mutta Suomen Senaatti päätti, että asia kuuluu sen toimivaltaan. Näin Suomeen syntyivät kilpaillut telemarkkinat.

Helsingin ja Oulun puhelinlaitokset perustettiin 1882 ja pian omansa saivat myös Tampere, Viipuri, Jyväskylä ja useat muut kaupungit. Vuonna 1910 toimiluvan turvin toimivia puhelinosuuskuntia ja osakeyhtiöitä oli jo 250. Osa puhelinlaitoksista oli pieniä ja köyhiä syrjäseutujen laitoksia, joiden toimintaedellytykset olivat jo alkuun heikot.

Puhelimien määrä ylitti 100 000 kappaleen rajan 1920-luvun puolivälissä. Valtio lähti mukaan puhelintoimen yrittäjäksi 1918, ja varsinkin pula-aikoina sen rooli puhelintoimen kehittäjänä korostui, kun syrjäseutujen puhelinlaitokset olivat vaikeuksissa tai niitä ei enää perustettu uusia. Vuodesta 1935 lähtien valtion vastasi kaikesta kaukopuhelinliikenteestä ja yksityiset puhelinlaitokset toimivat paikallisesti. Silti vielä vuonna 1938 Suomen 185 400 puhelimesta vain pari prosenttia kuului valtion posti- ja lennätinhallituksen verkkoon. Valtion mukaan tulon jälkeen päättivät yksityiset puhelinlaitokset perustaa etujensa ajamiseksi Suomen Puhelinlaitosten Liiton 1921 (myöhemmin Finnet).

Helsinki sai ensimmäisen automaattikeskuksen vuonna 1922, ja vuoteen 1947 mennessä yli puolet puhelimista oli liitetty automaattisiin keskuksiin. Maaseudun puhelinkeskusten automatisointi käynnistyi vasta 1950-luvulla, mutta eteni nopeasti: 1960-luvun alussa jo lähes 90% yksityisistä laitoksista oli automatisoitu. Teknisen kehityksen myötä monien pienten puhelinosuuskuntien toimintamahdollisuudet heikkenivät. Keskittäminen johti puhelinlaitosten määrän ripeään vähenemiseen ja liittämiskilpailuun valtion ja yksityisten toimilupalaitosten välillä. 1962 yksityisiä puhelinlaitoksia oli jäljellä 120 ja valtion osuus puhelinliikenteestä oli alueellisesti jo kolme neljäsosaa mutta liikenteellisesti vain neljäsosa.

Valtion posti – ja lennätinlaitos (vuodesta 1981 Posti- ja telelaitos) ja yksityiset puhelinyhtiöt olivat ainoat merkittävät teleoperaattorit aina 1980-luvulle saakka. Tämän jälkeen teleoperaattorikentällä on tapahtunut useita muutoksia valtion laitosten yksityistämisen ja Finnet-ryhmän yhteistyön rakoilemisen jälkeen.

Puhelinosuuskuntien arkistot

Arkistolaitoksen yksiköissä säilytetään kymmeniä eri puhelinosuuskuntien ja -osakekeyhtiöiden arkistoja. Suurin osa arkistoista on hyvin pieniä kokonaisuuksia, ja tyypillisesti ne sisältävät pöytäkirjoja, tiliasiakirjoja sekä luetteloita osakkaista. Joukossa on myös muutamia suurempia kuten esimerkiksi Outokummun puhelin Oy:n, Sortavalan puhelin Oy:n ja Joutsan puhelinosuuskunnan arkistot. Erityisesti kannattaa huomioida Etelä-Suomen Kaukopuhelin Oy:n arkisto, jota löytyy Kansallisarkistosta yli 20 hyllymetriä.

Säilytettävät arkistot ovat lähinnä maaseudun ja pienempien paikkakuntien puhelinlaitosten arkistoja, mutta niiden maantieteellinen kattavuus on laaja. Arkistot ulottuvat puhelinyhtiön toimintavuosista riippuen keskimäärin 1900-luvun alkupuolelta noin 1900-luvun puoliväliin, jolloin keskittämisen myötä yksityisten puhelinyhtiöiden määrä alkoi nopeasti vähentyä. Yksittäisissä arkistoissa on aineistoa 1960-lukua myöhemmälle ajalle.

Muutamia puhelinyhdistysten, -osakeyhtiöiden ja -osuuskuntien arkistoja löytyy myös Elinkeinoelämän keskusarkistosta (ELKAsta), joka sijaitsee Mikkelissä.

Mitä arkistot sisältävät?

Puhelinosuuskuntien ja -osakeyhtiöiden arkistot sisältävät lähinnä toiminnan toteuttamiseen liittyviä asiakirjoja, kuten erilaisia luetteloita, pöytäkirjoja, toimintakertomuksia, kirjeenvaihtoa, erilaisia tiliasiakirjoja sekä sopimuksia ja rekisteriasiakirjoja. Sen lisäksi arkistosta riippuen niissä voi olla säilynyt runsaasti tietoa myös jäsenistöstä ja puhelimien omistajista, puhelinlinjoista sekä tilastotietoa itse puhelinliikenteestä. Puhelinosuuskintien ja -osakeyhtiöiden arkistot ovat pääsääntöisesti julkisia.

Puhelinosuuskunnat ja -osakeyhtiöt olivat nimenomaan paikallisia puhelinyhdistyksiä, jolloin niiden aineistoa voi hyödyntää paikallishistorian tutkimisessa ja paikkakunnan kehityksen seuraamisessa. Paikallishistorian tutkimisen ohella aineistoja voi hyödyntää erilaisissa taloushistorian aiheissa: tutkittaessa viestintätekniikan kehittymistä, puhelimien yleistymistä, ihmisten elintason nousua sekä yleisesti esimerkiksi osuuskuntatoimintaa.

Miten aineistoa voi tutkia?

Puhelinosuuskuntien ja -osakeyhtiöiden ovat pääsääntöisesti julkisia ja niitä voi tutkia kyseistä arkistoa säilyttävässä arkistolaitoksen yksikössä tai kaukolainaamalla aineisto haluamaansa arkistolaitoksen yksikköön. Aineistoa voi hakea ja tilata tutkittavaksi arkistolaitoksen Astia-palvelun avulla.

Hakusanalla puhelin* saa hakutuloksena sekä kaikkien puhelinlaitosten arkistot, että muihin arkistoihin sisältyvät puhelimiin tai puhelinlaitoksiin liittyvät asiakirjat. Halutessaan hakua voi rajata tarkemmalla hakusanalla kuten puhelinosakeyht* tai määritellä haluamansa paikkakunnan kuten jämsä* puhelin*. Hakutuloksena sivun vasempaan reunaan muodostuu luettelot sekä arkistonmuodostajista että aineistojen säilytyspaikoista, joiden mukaan hakua voi edelleen rajata johonkin tiettyyn arkistoon tai vastaavasti tietyn arkistolaitoksen yksikön aineistoihin. Astia-palvelun sivuilta löytyy myös tarkemmat ohjeet Astian käyttöön.

Huomioithan, että arkistolaitoksesta löytyy myös muutamia yksittäisiä ruotsinkielisten puhelinlaitosten arkistoja, joiden arkistot eivät välttämättä näy hakusanalla puhelin*. Niiden kohdalla hakusanana voi käyttää esim. telefon*.

Lähteet

Suomen taloushistoria, osa 2. Toim. Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala ja Viljo Rasila. Tammi, 1982.

Manninen, Turo: Oulun Puhelinlaitos 1882-1982. Oulun Puhelin Osakeyhtiö, 1982.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Puhelin

http://fi.wikipedia.org/wiki/Finnet