Teema:Kyytilaitokseen liittyvät aineistot

Kohteesta Portti
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Muista myös nämä

Hollikyytiasiakirjat

Kestikievariasiakirjat

Kruununvoudit

Kuntakokoukset ja kunnanvaltuustot

Lääninhallitukset

Nimismiehet

Tiehallinto 


Kyytilaitoksen historiaa

Ruotsin valtakunnan aikana, eritoten virka- ja postimiesten kuljetuksiin oli perustettu säädöksiin pohjautuva kyytilaitos. Tavernoita, joiksi kestikievareita kutsuttiin, oli perustettu yleisten teiden varsille myös kaupunkeihin ja kaikki kuninkaan asioissa matkustavat olivat oikeutetut kyytihevoseen korvauksetta.

Keskiajalla matkustavaiset saattoivat majoittua pappiloissa sekä erämaataipaleille rakennetuissa majataloissa. Pappiloissa saattoivat majoittua myös ulkomaalaiset, jotka toivat maailmalta uutisia kielitaitoisen pappilan väen arkeen. Kirkolliset verottajat saivat veronkeruumatkoillaan kestityksen ja majoituksen talonpoikaistaloissa.

1400-luvulta lähtien kestikievarinpitäjinä toimivat nimismiehet ja neljännesmiehet apunaan kyydittäjät ja kyytirättärit. Syrjäseuduille oli matkustavia varten rakennettu majataloja. Oli myös yksityisiä kapakoita ja majapaikkoja, joista suoritettiin laittomia kyydityksiä.


Kestikievarisääntö

Kyytilaitoksen uusimiseksi ja laittomuuksien poistamiseksi annettiin 1600-luvun puolivälissä kaksi kestikievarisääntöä ja julkaistiin asiaa koskeva ohjesääntö maaherroille. Näiden kahden säännön pohjalle annettiin vuonna 1664 vielä uusi kestikievarisääntö, joka oli voimassa vuoteen 1734 saakka, jolloin kyytilaitos uudistettiin ajan oloja vastaavaksi. Tässä uudistuksessa määrättiin maaherra yhdessä kihlakunnanvoudin, nimismiesten, kihlakunnantuomarin ja lautakunnan kanssa tutkimaan kaikki kihlakunnan alueella (kyytilohkolla) olevat yleiset tiet ja matkustamiseen käytettävät vesiväylät ja määräämään kestikievarien sijainnit. Lähtökohtana majatalojen välimatkaksi määrättiin noin 20 km. Kaupunkikunta muodosti aina oman kyytilohkonsa.

Kestikievariksi valittiin yleensä kruununtila. Näin järjestettyä kyytilaitosta ylläpidettiin manttaaliin pantua maata rasittavilla veroilla, joista ainoastaan säterit, papiston puustellit ja muutamat harvat etuoikeutetut tilat olivat vapaita. Kievarirakennuksen, ellei sitä vielä ollut, pystytti kihlakunta talollisten avustuksella, mutta rakennuksen ylläpito kuului isännälle. Järjestyksen mukaan kestikievariin oli rakennettava erilliset kalustetut huoneet varustettuna vuodevaatteilla aatelisille ja muulle kansalle, hyvät tilat varusteineen hevosia varten sekä riittävästi heiniä, olkia ja kauraa omilla hevosillaan liikkuville. Suurempien teiden varsilla piti kestikievareilla itsellään olla kahdeksan hevosta ja tallissa tuli olla tilaa 24 hevoselle.

Kyytilaitosuudistuksessa talonpoikaissääty oli saanut mahdollisuuden lunastaa itsensä vapaaksi kaikesta kyytirasituksesta maksamalla erillisen kyytiveron (skjutsfärdspenningar).

Palkkionsa kestikievarin ylläpidosta sen isäntä sai osin liikenteen tuloista, osin valtion suomista eduista, muun muassa oikeudesta pitää renkejä vapaana sotaväenotosta. Matkustavaisten oli suoritettava maksu niin kyydistä, majoituksesta kuin ravinnostakin. Kestikievarin pitäjille oli myös myönnetty oikeus myydä yleisten valtateiden varsilla olutta, viiniä ja paloviinaa.


Reservi- ja hollikyydit

Liikenteen lisääntyessä kestikievarien oma kyyditysapu ei aina riittänyt. Tällaisia tapauksia varten otettiin 1600-luvun lopulla käyttöön ns. reservikyyti, mikä tarkoitti, että kyyditysten ruuhkautuessa otettiin ensiksi käyttöön koko pitäjän kyytilahkoittain asettamat hevoset, sen jälkeen kestikievareiden omat hevoset, ja jos sekään ei riittänyt, oli kestikievaria lähinnä asuvien naapurien toimitettava kyyditys, tosin korotettua maksua vastaan.

Talonpoikien kyytiverolla hankittu vapaus kyyditsemisestä alkoi murentua. Siellä missä reservikyydin käyttöönottokaan ei riittänyt vastaamaan liikenteen tarpeita, velvoitettiin kauempana asuvia talollisia pitämään kestikievaritalossa tai sen läheisyydessä hevosia kyyditsemistä varten. Tätä kuljetuspalvelua kutsuttiin hollikyydiksi. Kyyditysvelvollisesta talosta oli talon koon mukaan yhden tai useamman miehen hevosineen ja kuljetusvälineineen oltava kerrallaan useita päiviä ”hollilla” odottamassa kuljetuksia. Talon työt jäivät hollipäivinä hevosten ja miesten poissa ollessa luonnollisesti suorittamatta. Toisaalta matkustavaisten ja muiden kyyditsijöiden tapaaminen lisäsi tietoja oman elinpiirin ulkopuolelta.


Hollikyydistä kilpailutukseen

1800-luvulla kyytilaitoksen ylläpito koitui maanomistajille taakaksi huolimatta siitä, että he olivat lunastaneet itsensä vapaiksi kyytiverolla. Vasta 1883 saatiin aikaan asetus, jolla rasitusta lievennettiin. Hollikyytimuotoa ei poistettu, mutta työvoiman tuhlauksen poistamiseksi säädettiin vähemmän kuljettujen teiden varsille asetettavaksi reservipaikkoja, joista matkustavainen oli kohtuullisen odotusajan kuluessa ja kaksinkertaista kyytirahaa vastaan oikeutettu saamaan kyytihevosen. Kyydinpidosta annetussa asetuksessa säädettiin myös hevosen kuljettaman taakan painorajoista, kulkunopeudesta ja hevosen lepoajoista.

1888 kyyditysasetuksen mukaan kyytivelvollisuudesta vastasi maaseudulla kunta. Kunta antoi velvollisuuden julkisella huutokaupalla vuokralle, mutta jos huutokaupassa vaadittiin muutakin korvausta kuin taksan mukaiset kyyditsemispalkkiot, päättivät kunnan kyytivelvolliset asukkaat, suorittaisivatko he yhteisesti tämän korvauksen, vai säilyttäisivätkö hollikyytijärjestelmän.

1918 kyytilaissa kyyditysvelvollisuus määrättiin huutokaupattavaksi aikaisemman viiden vuoden sijaan kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Kestikievaripäiväkirjoista saatujen tietojen perusteella voitiin seurata liikenteen vilkkautta ja kyytilaitoksen tarpeellisuutta eri maan kolkissa. Rautatie- ja autoliikenteen lisääntyessä sekä tie- ja vesitieverkon kehittyessä kyytilaitoksen tarpeellisuus väheni. 1940-luvulla kestikievareita ja kyydityspalvelua ei juurikaan enää tarvittu.


Kirjallisuutta

Jutikkala, Eino, Suomen talonpojan historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 257. osa, Helsinki 1958

Paasikivi, J. K., ”Kyytilaitos”. Oma Maa. Tietokirja Suomen kodeille. Toim. E. G. Palmén, Edv. Hjelt, J. A. Palmén, J. Gummerus, Kaarle Krohn, G. Melander, J. Jantti. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo 1908, 297–303.



Siirry Vakka-arkistotietokantaan

Siirry Aarre-arkistorekisteriin

Siirry digitaaliarkistoon

Siirry karttahakuun

Siirry haku- ja tilausjärjestelmä Astiaan


Portin etusivulle