Teema: Irtolaisuus

Kohteesta Portti
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Muista myös nämä

Lääninhallitukset

Lääninhallitusten kansliakuulustelupöytäkirjat 

Irtolaisuuden luonne ja irtolaislainsäädännön varhaisvaiheet

Irtolaisuudella on perinteisesti tarkoitettu tilannetta, jossa henkilöllä (irtolaisella) ei ole vakituista asuinpaikkaa tai säännöllistä toimeentuloa. Hieman tiukempana kriteerinä irtolaisuudelle on pidetty sitä, että henkilö mainittujen seikkojen ohella viettää "siveetöntä" elämää. Tällaiseen henkilöön on kohdistettu erilaisia julkisen vallan toimenpiteitä, joilla hänen elämäänsä on pyritty kontrolloimaan.

Suomen irtolaislainsäädäntö on paljolti kehittynyt "laillista suojelua" ja palveluspakkoa koskevien säädösten kautta. Laillisella suojelulla tarkoitettiin sitä, että henkilöllä, jolla ei ollut omaa maata tai muuta itsenäistä elinkeinoa, oli työnantaja. Jo Ruotsin keskiaikaisten lakien mukaan periaatteessa jokaisen toimettoman miehen oli rangaistuksen uhalla ryhdyttävä vuosipalvelukseen, mikäli sellaista oli tarjolla. Kustaa Vaasan ajalta lähtien irtolaisena pidettiin jokaista tämän nojalla palvelukseen velvollista riippumatta siitä, oliko tällä saatavissa työtä. Palveluspakosta olivat vapautettuja talonpojat, porvarit ja aikojen kuluessa yhä useammat muutkin kansalaisryhmät, sitä mukaa kuin tällaisia uusia ryhmiä syntyi yhteiskunnan kehittyessä. Palveluspaikkaa ja laillista suojelua vailla olevia irtolaisia saatettiin määrätä sotapalvelukseen tai yleiseen työhön. Tästä säädettiin vuoden 1664 palkollissäännössä sekä 1800-luvun alussa annetuilla asetuksilla.

Irtolaislainsäädäntö oli siis alun perin vahvasti sidoksissa siihen, että toimettomat henkilöt oli saatava työhön. Tämä liittynee erityisesti maatalouden työvoiman tarpeeseen.

Palkollissäännöistä pahatapaisten kontrollointiin

14.1.1852 voimaan tullut "Armollinen Asetus laillisesta suojeluksesta ja kuinka suojeluksettomia persoonia menetettävän pitää" erotti irtolaislainsäädännön palkollislainsäädännöstä. "Maankulkijaisuus" erotettiin muusta "joutolaisuudesta". Ensin mainittuja kohdeltiin ankarammin, mikäli heitä tavattiin kuljeskelemasta oman kotiseurakuntansa ulkopuolella. Uusi irtolaisasetus annettiin 23.1.1865. Siinä irtolaisuuden kielto seuraamuksineen koski vain laillista suojelua vailla olevia, mutta irtolaisina käsiteltiin vain sellaisia, jotka viettivät "pahatapaista laiskurielämää". Asetuksessa määrättiin kuntien velvollisuudeksi varoittaa tällaisia irtolaisia ja asettaa heille kaitsijamiehet. Näiden toimenpiteiden jälkeen maaherra saattoi tuomita irtolaisen yleiseen työhön tai sotapalvelukseen.

Seuraava irtolaisasetus, joka annettiin 2.4.1883, oli voimassa pitkälle itsenäisyyden ajalle. Siinä irtolaiseksi määriteltiin "se, joka ilman elatusta omista varoistaan tahi toisen huolenpidon kautta työttömänä kuljeksii harjoittaen siveetöntä ja säädytöntä elämää". Tällä asetuksella lakkautettiin kokonaan palveluspakko ja laillinen suojelu. Varsinainen rikollisuus ja pelkän kerjuun harjoittaminen eivät kuuluneet irtolaisuuden määritelmän piiriin, koska näistä oli säädetty omat seuraamuksensa.

Irtolaisuudesta säädettyjä seuraamuksia olivat kiinniottaminen, kaupungeissa vaivaishoitohallituksen ja maalla kunnallislautakunnan antama varoitus sekä yleinen työ. Ensimmäinen aste oli varoitus. Kiinniottamisen jälkeen paikallinen poliisiviranomainen suoritti asiassa tutkinnan, minkä jälkeen irtolainen voitiin laskea vapaaksi tai lähettää kuvernöörin eli maaherran tutkittavaksi. Osa tätä tutkintaa oli lääninkansliassa suoritettu kuulustelu, jossa kuvernööri tai joku muu lääninhallituksen virkamies kuulusteli asianomaista henkilöä. Tämän jälkeen maaherra joko lähetti irtolaisen takaisin kotipaikkakunnalleen vapaaksi laskettavaksi tai tuomitsi tämän yleiseen työhön. Yleinen työ tarkoitti pakkotyötä yleisissä työlaitoksissa. Lappeenrantaan oli tätä tarkoitusta varten perustettu vuonna 1882 erityinen työvankila miehille, ja naiset puolestaan sijoitettiin Hämeenlinnan kuritushuoneeseen. Käytännössä näihin laitoksiin mahtui vain vähäinen osa irtolaisuudesta tuomituista, joten miehet sijoitettiin useimmiten lääninvankiloihin.

Huollollisen näkökulman vahvistuminen

Irtolaisasioista säädettiin lain tasolla ensimmäisen kerran vasta itsenäisyyden ajalla. Uuden irtolaislain (17.1.1936/57) taustalla oli pyrkimys siirtää irtolaispolitiikkaa rankaisemisesta yhteiskunnallisen huollon suuntaan. Tätä suuntausta vahvisti sekin, että irtolaisasiat siirtyivät sisäministeriöltä sosiaaliministeriön hoidettaviksi. Irtolaistutkinta puolestaan määrättiin poliisi- tai huoltoviranomaisten tehtäväksi. Uudessa laissa irtolainen määriteltiin seuraavasti:

1) työhön kykenevä henkilö, joka toimettomana, riittäviä elatusvaroja vailla, kuljeksii paikkakunnalta toiselle, elleivät asianhaarat osoita hänen hakevan työtä

2) sellainen työhön kykenevä henkilö, jolla on tapana vieroksua työtä ja sen vuoksi joutuu köyhäinhoidon tarpeeseen tai tulee ylivoimaiseksi rasitukseksi toiselle henkilölle ja siten ilmeisesti saattaa tämän vaaraan joutua tarvitsemaan köyhäinhoitoa itselleen tai sille, josta hänen lain mukaan on pidettävä huolta

3) henkilö, jolla on tapana kerjätä tai käyttää toista kerjuuseen taikka sallia, että hänen hoidossaan oleva kahdeksaatoista vuotta nuorempi henkilö kerjää, sekä

4) henkilö, joka pitämällä tapanaan hankkia tuloja hyvien tapojen vastaisilla ja siveellisesti hylättävillä keinoilla taikka muulla elämäntavallaan tuottaa ilmeistä vaaraa yleiselle järjestykselle, turvallisuudelle tai siveellisyydelle.

Viimeksi mainitun kohdan nojalla kumottiin rikoslain säädös ammattimaisen haureuden harjoittamisesta, joten tätä kohtaa käytettiin erityisesti prostituution torjunnassa. Alle 18-vuotiasta, mielisairasta tai vajaamielistä ei voitu käsitellä irtolaisena. Naiset joutuivat irtolaismenettelyn piiriin lähes yksinomaan prostituution vuoksi, miesten kohdalla tavallinen syy oli työn vieroksuminen.

Irtolaishuollon toimenpiteet muodostivat asteittain tiukkenevan järjestelmän. Ensi vaiheen toimenpiteitä olivat varoitukset sekä erilaiset auttavat ja ohjaavat toimenpiteet, kuten apu asunnon ja työpaikan hankkimisessa. Käytännössä nämä jäivät melko merkityksettömiksi. Seuraavan asteen toimenpide oli irtolaisvalvontaan määrääminen, mikä merkitsi muun muassa sitä, että valvonnassa oleva henkilö ei saanut poistua asuinpaikkakunnaltaan ilman huoltolautakunnan lupaa. Elleivät nämä keinot tehonneet, irtolainen voitiin määrätä työlaitokseen. Nämä laitokset olivat pääasiassa kuntien perustamia ja niissä teetettiin lähinnä maataloustöitä. Kovempi aste oli pakkotyölaitokseen määrääminen. Sitä varten ei perustettu laitoksia vaikka laki tätä edellytti, vaan pakkotyö pantiin toimeen vankiloissa. Esimerkkinä näiden toimenpiteiden käytöstä voidaan mainita, että vuonna 1937 sai varoituksen 42 % irtolaisista, valvontaan asetettiin 18 %, työlaitokseen määrättiin 16 % ja pakkotyöhön 20 %.

Irtolaiskontrollin alasajo

Ajan kuluessa ja sosiaalipoliittisen ajattelun kehittyessä irtolaislainsäädäntökin vanheni. Erityisesti pakkotyön suorittaminen rangaistuslaitoksissa oli alun alkaenkin epätarkoituksenmukainen menettely, ja nykyaikaa kohti tultaessa sitä alettiin pitää yhä kohtuuttomampana. Pakkotyölaitokset poistettiinkin irtolaislainsäädännöstä vuonna 1971, ja samalla supistettiin työlaitoksessa pitämisen enimmäisaikoja. Myös hoidollinen näkökulma vahvistui edelleen. Toisaalta esimerkiksi päihdehuollon ja asuntopolitiikan kehittyminen vaikuttivat siihen, että irtolaismenettelyn merkitys tältäkin kannalta väheni.

Irtolaislaki oli kuitenkin voimassa vuoden 1987 alkuun saakka. Tällöin tuli voimaan uusi päihdehuoltolaki (41/1986), jolla irtolaislaki kumottiin. Irtolaisista yhä suurempi osa oli ollut päihdeongelmaisia, ja heihin oli voitu kohdistaa toimenpiteitä jo aiemman päihdehuoltolainsäädännön aikana.


Kirjallisuutta

Haatanen, Pekka ja Suonoja, Kyösti, "Suuriruhtinaskunnasta hyvinvointivaltioon. Sosiaali- ja terveysministeriö 75 vuotta." Helsinki 1992.

Ståhlberg, Kaarlo J, "Irtolaisuus Suomen lain mukaan." Uusintapainos: Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisu 4/95. Helsinki 1893.

Irtolaisuus Wikipediassa

Wikiaineisto: Irtolaislainsäädäntö



Portin etusivulle