Teema: Sahateollisuus

Portti

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Muista myös nämä

Kauppahuone J.W. Snellman G:son

Rakennetun ympäristön lähteet

Järvenlaskut, maankuivatustyöt ja vesilaitokset

Uittoyhdistykset

Tervanpoltto ja tervakauppa

Tilastollisen päätoimiston teollisuustilasto -arkisto

Joensuun toimipaikka: Vesiasioita koskevia anomuksia 1860-1933 

Sisällysluettelo

Historia

Sahateollisuus on sahatavaraa sahalaitoksissa tuottava puuteollisuuden ja metsäteollisuuden haara. Kruunu rakennutti Suomeen sahoja eli ”sahamyllyjä” 1500-luvulta alkaen. Useimmat rakennettiin koskien yhteyteen, mutta oli myös jonkin verran tuulimyllyn voimalla käyviä sahoja. Yksityiset valmistivat puutavaraa vielä 1500-luvulla yleensä veistämällä. 1600-luvulla kruunu pitkälti vetäytyi sahateollisuudesta. Yksityiset perustivat kuitenkin vesisahoja Suomen rannikkoalueille Viipurinlahdelta Oulun seudulle saakka. Talonpoikien laivanrakennusta varten perustamat sahat olivat yleisiä Pohjanmaalla, kartanosahat ja ruukkien yhteyteen rakennetut sahat Etelä-Suomessa. Lisäksi oli joitakin kauppiaiden sahoja varsinkin Oulun ja Viipurin seuduilla.

Sahatavaran valmistus kaupalliseen tarkoitukseen yleistyi 1700-luvulla isonvihan jälkeen ohutteräisen sahaustekniikan myötä. Kehitystä jarruttivat toisaalta Pohjanlahden kauppapakko ja toisaalta metsänkäyttöä rajoittava ja sahojen perustamista ja tuotantoa valvova lainsäädäntö. Sahan perustamiseen vaadittiin erityislupa aluksi kihlakunnanoikeudelta, vuodesta 1734 alkaen maaherralta tai eräissä tapauksissa ja 1750-luvulta lähtien yleisemmin Tukholman kollegioilta. Metsien häviämisen pelossa määrättiin jo 1600-luvun lopulla sahoihin kohdistuvista tutkimuksista, haitallisiksi katsottujen sahojen hävittämisestä ja sahalaitoskohtaisista puukiintiöistä (sahausoikeuksista).

1700-luvulla sahateollisuus oli keskittynyt Etelä-Suomeen ja suurimmat sahatavaraa myyneet kauppahuoneet olivat Suomenlahden rannikolla, ennen muuta Viipurissa ja Haminassa. 1800-luvulla teollisuudenala levisi voimakkaammin Satakuntaan, Keski-Suomen pohjoisosiin, Pohjois-Pohjanmaalle ja lopulta Perä-Pohjolaan asti.

Suurteollisuutta sahateollisuudesta tuli 1860-luvulla, kun 9.4.1861 annettu asetus poisti sen harjoittamista koskevat rajoitukset. Jo vuonna 1857 oli annettu asetus höyrysahojen rakentamisesta. Höyryvoima mahdollisti sahojen perustamisen muuallekin kuin koskipaikkoihin, ennen muuta tukkipuun ja valmiin sahatavaran kuljetuksen kannalta otollisiin paikkoihin. Suomen ensimmäinen höyrysaha, Kestilän saha, perustettiin Iijoki-suulle vuonna 1860.

Vuonna 1870 höyryvoimalla käyviä sahalaitoksia oli Suomessa jo 66. Useimmat perustettiin jokisuihin, joihin raaka-aine kuljetettiin uittamalla. Monikehäisten sahakoneiden valmistama sahatavara lajiteltiin lautatarhaan, josta se lastattiin läheisessä satamassa rahtilaivoihin. Kuljetusoloja tehosti edelleen puutavarayhtiöiden välisten yhteisuittojen toimittaminen 1870-luvulta lähtien. Toisaalta myös vilkkain vesisahojen perustamisjakso sijoittui välittömästi rajoitusten poistamisen jälkeiseen aikaan.

Puunkysynnän kasvun johdosta sahanomistajat käynnistivät 1800-luvun lopulla voimakkaan maanhankinnan raaka-aineen saannin turvaamiseksi. Kehitys, jossa erityisesti köyhien seutujen talonpojista moni luopui metsätilastaan, jatkui, kunnes metsäyhtiöiden maanhankintaa rajoitettiin lailla vuonna 1915. Toisaalta kasvava puunkysyntä nosti Metsähallituksen, joka oli vuonna 1864 aloittanut toimintansa valtion metsien hallinnoijana, Suomen suurimmaksi puunmyyjäksi. Valtion leimikoita myytiin autonomian kaudella puuhuutokaupoissa ja senaatin vahvistamilla hakkuusopimuksilla.

Sahojen omistus oli alkanut keskittyä vientikaupunkien porvarien käsiin jo ennen 1800-luvun puoliväliä. Sahanomistajat olivat yleisesti suurkauppiaita ja kauppiassukujen edustajia, jotka toimivat monialaista teollisuutta, vähittäis- ja tukkukauppaa sekä laivanvarustusta harjoittavan kauppahuoneen puitteissa. Vuoden 1864 osakeyhtiölaki mahdollisti uudenaikaisten suuryhtiöiden perustamisen, ja ensimmäiseen maailmansotaan mennessä suuret sahalaitokset olivat jo pääosin siirtyneet osakeyhtiöiden omistukseen. Osa yhtiöistä oli vanhojen kauppahuoneiden perillisiä, osa uusien yrittäjien perustamia. Toisaalta alan pääomavaltaisuus vähensi jatkossakin alalla toimivien yritysten määrää.

Sahanomistajat perustivat vuonna 1893 yhdyssiteekseen Suomen Sahanomistajayhdistyksen. Sen tehtäviä olivat mm. sahateollisuutta koskevien tilastotietojen hankkiminen ja kansainvälisen markkinatilanteen seuraaminen, mutta sen puitteissa säädeltiin aika ajoin myös tuotantoa ja hintoja. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Suomen suurimmat sahayhtiöt olivat A. Ahlström, W. Gutzeit, Kemi-yhtiö, W. Rosenlew & Co., Hackman ja Uleå-yhtiö.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen sahateollisuus nousi Suomen suurimmaksi teollisuudenhaaraksi ja Suomi Euroopan suurimmaksi sahateollisuuden viejäksi. 1920- ja 1930-lukujen vaihteen kriisi pudotti sahateollisuuden asemaa. Toisen maailmansodan jälkeen metsäteollisuuden painopiste siirtyi yhä enemmän massa- ja paperiteollisuuden suuntaan. Silti sahateollisuuden asema Suomen viennissä säilyi hyvin merkittävänä aina 1960-luvulle saakka. Silloin maan suurimpiin sahayhtiöihin kuuluivat Rauma-Repola, Enso-Gutzeit, Kemi-yhtiö, Veitsiluoto, Rosenlew ja Oulu-yhtiö.

Viranomaisarkistot

1500- ja 1600-luvut

Varhaisimmat tiedot sahojen - kuten muidenkin teollisuuslaitosten - toiminnasta Suomessa löytyvät 1500- ja 1600-lukujen vuodintileistä, jotka syntyivät Kustaa Vaasan kaudella järjestetyn veronkannon seurauksena. Tiedot koskevat lähinnä kruunun vesisahoja. Tietoa on mm. sahan ja myllyn rakentamisesta ja korjauksista, rakentajista, tuotannosta sekä sahatavaran käytöstä tai myynnistä. Myös myöhemmissä veroluetteloissa kuten henkikirjoissa ja maakirjoissa esiintyy mainintoja sahoista ja niiden omistajista.

1600-luvulta alkaen tietoa sahamyllyistä ja niiden rakentamisesta on kertynyt kihlakuntien tuomiokirjoihin. Kristoferin maanlain (1442) rakennuskaaren määräysten mukaan riidat vesimyllyjen aiheuttamista vahingoista ratkottiin viime kädessä käräjillä ja käräjätuomio tarvittiin myös, jos mylly aiottiin perustaa yhteismaalle. Vuonna 1647 annettiin Ruotsin ensimmäinen metsäasetus. Sen mukaan sahan sai perustaa yhteismaalle vain kaikkien osakkaiden suostumuksella ja kihlakunnanoikeuden päätöksellä. Myös omalle maalle ”virtaavan veden ääreen” perustettavalle sahalle eli vesisahalle piti siitä lähtien hakea kihlakunnanoikeuden lupa ennakolta.

Maaherralle sahan perustamista koskevat asiat menivät, jos se tapahtui kruununluonteisella maalla. Lisäksi maaherran vallassa oli puuttua yleensäkin metsänkäyttöä koskeviin asioihin, määrätä metsä- tai sahatutkimus ja alistaa asia kamarikollegiolle. Kaupallisen sahauksen yleistyessä sahanomistajat joutuivat kääntymään maaherran puoleen varmistaakseen riittävän raaka-aineen hankinta-alueen.

1700-luku

1730-luvun lainsäädännössä maaherran asemaa sahojen perustamisprosessissa vahvistettiin. Maaherra järjesti kihlakunnanoikeuden ja paikallisviranomaisten kanssa katselmuksen myllypaikalla, ja runsasmetsäisillä alueilla teki myös asiassa päätöksen. Niukkametsäisillä alueilla päätös kuului kamarikollegiolle ja vuorityöalueilla sekä tutkinta että päätös vuorikollegiolle. 1750-luvulla viranomaisten välisiä toimivaltoja selkiytettiin siten, että Tukholman kollegiot saivat vallan määrätä kauppasahojen perustamisesta maaherran lausunnon pohjalta.

Sahojen perustamisprosessista ja siinä 1700-luvulla tapahtuneista muutoksista johtuen asiaa koskeva lähdeaineistoa on joutunut useisiin arkistoihin ja kokoelmiin. Sahahistorian kannalta keskeisin Ruotsin valtionarkiston kokoelma, kamarikollegion Suomesta saapuneet saha-asiakirjat, tuhoutui suurimmaksi osaksi tulipalossa 1800-luvun alussa. Kamari-, sekä kauppa- ja vuorikollegioiden pöytäkirja- sekä kirjekonseptisarjat tarjoavat kuitenkin mahdollisuuden hahmottaa sahahankkeiden käsittelyä kollegioissa. Joskus sahakysymyksiä käsiteltiin myös valtaneuvostossa, joten myös sen pöytäkirjat ja kirjeenvaihto kollegioiden kanssa ovat tärkeitä lähdesarjoja.

Ruotsin valtiopäiväasiakirjojen joukossa olevat maaherrojen valtiopäiväkertomukset sisältävät tietoa mm. sahoista ja metsävaroista. Maaherrojen kertomuksia (ja niiden pohja-aineistoja) Ruotsin vallan ja autonomian ajalta löytyy myös lääninhallitusten arkistoista. Kaupunkien ja rahvaan valtiopäivävalitukset antavat tietoa porvari- ja talonpoikaissäätyjen asenteista sahateollisuuteen. Porvariston valituksiin liittyvää ja muuta porvariston asenteista ja tavoitteista kertovaa aineistoa löytyy myös maistraattien ja yleisten raastuvankokousten pöytäkirjoista ja kirjeenvaihdosta.

Maaherrojen keskeisen roolin ansiosta lääninhallitusten arkistoihin on kertynyt runsaasti sahoja koskevaa aineistoa. Keskeiset sarjat ovat anomusdiaarit, päätös- ja kirjekonseptit sekä anomusasiakirjat, mikäli asiakirjoja ei ole lähetetty edelleen Tukholmaan. Lisäksi lääninhallitusten arkistoista voi löytyä omina kokonaisuuksinaan sahoja ja myllyjä koskevia sarjoja, jotka sisältävät varsinkin saha- ja metsätutkimuksiin ja verollepanoihin liittyviä katselmuspöytäkirjoja. Veron määräämisessä oli 1700-luvun lopun ohjeiden mukaan otettava huomioon mm. sahausoikeus, vesiputouksen laatu, sahan rakenne sekä koesahaukseen perustuva arvio vuosituotannosta.

Lääninhallitusten etenkin 1700-luvun osalta vaillinaisesti säilyneitä aineistoja täydentävät maaherrojen kuninkaalle lähettämät kirjeet Ruotsin valtionarkistossa sekä maaherran alaisen lääninhallinnon asiakirjat maakunta-arkistoissa.

Kihlakunnanoikeudet toimivat katselmusoikeuksina, jotka maanmittarien avustuksella mm. arvioivat verosahan vuotuisen sahausoikeuden. Kamari- ja kauppakollegioitten vuosina 1765 ja 1786 antamien ohjeiden mukaan arviointi tapahtui metsäarvion, vesistökatselmuksen, sahan raamiluvun ja sahauskyvyn perusteella. Sahojen perustamiskatselmusten ja muiden tutkimusten osalta tärkeä lähdeaineisto on 1700-luvulta alkaen kihlakunnanoikeuksien tuomiokirjat.

1800-luku

Autonomian ajalla sahojen perustamista ja verotusta koskevat asiakirjat kulkeutuivat Tukholman kollegioiden sijasta senaatin talousosastoon. Sitä paitsi senaatin talousosastoon kertyi runsaasti sahalaitoksia koskevia päätös- ja valitusasiakirjoja mm. liittyen vuoden 1851 metsäasetuksen valmisteluun (kuten vuoden 1842 metsälakikomitean keräämät tiedot Suomen kauppasahoista) ja toimeenpanoon. Myös Metsähallituksen I arkistossa (sarja Eå) on metsänkäytön valvontaan liittyen 1800-luvun alkupuolella kerättyä tietoja sahoista.

Vuoden 1857 höyrysaha-asetuksen mukaan höyrysahan perustamislupaa oli haettava senaatin talousosastolta. Sen sijaan vuoden 1861 saha-asetuksen mukaan lupaa sahan perustamiseen haettiin läänin kuvernööriltä, joka myös teki asiassa päätöksen. Päätös oli vielä alistettava senaatin talousosaston tarkistettavaksi. Samalla sahatavaran valmistusvero poistui ja se korvattiin tullikamareissa kannettavalla todellisiin laivausmääriin perustuvalla sahausmaksulla.

Lainsäädännön muutokset merkitsivät sahoja koskevan hallintovallan ja sitä myöten viranomaisarkistoihin sahoista kertyvän asiakirjatiedon vähenemistä. Vuoden 1880 alusta alkaen sahojen perustamiseen ei elinkeinovapauden nimissä tarvittu lainkaan lupaa. Pelkkä elinkeinoilmoitus riitti, joka maaseudulla jätettiin kruununvoudille (vuodesta 1946 kihlakuntien rekisteritoimistoille) ja kaupungissa maistraatille. Vesisahat olivat poikkeus, sillä koskivoimalla toimivan teollisuuslaitoksen perustaminen edellytti vesioikeuslainsäädännön mukaista katselmusta ja kuvernöörin lupapäätöstä.

Osakeyhtiöiden perustaminen edellytti vuoden 1864 asetuksen mukaan senaatin talousosaston lupaa, minkä vuoksi niiden perustamista koskevat hakemukset kirjattiin talousosaston diaariin. Vuodesta 1888 lähtien hakemukset siirtyivät senaatin kauppa- ja teollisuustoimikunnan käsiteltäviksi ja merkittiin sen vuoksi toimikunnan anomusdiaariin. Kaupparekisteriä on pidetty vuodesta 1896. Lakkautettujen yritysten kaupparekisteriakteja säilytetään Patentti- ja rekisterihallituksen kaupparekisterin arkistossa Kansallisarkistossa. Kaupparekisteriin on merkitty myös yrityksen purkautuminen, konkurssi ja vuosihaaste.

Kaupunkien maistraattien arkistot sekä kunnalliset arkistot ja kotiseutuarkistot tarjoavat varteen otettavaa tietoa paikallisen sahateollisuuden historiasta.

Tilastot

Manufaktuurijohtokunta keräsi tilastotietoa Suomen teollisuuslaitoksista 1840-luvulta alkaen. Patentti- ja rekisterihallituksen edeltäjän Kauppa- ja teollisuushallituksen (aiemmin Teollisuushallitus) arkistoon on kertynyt teollisuuslaitoksia koskevia tilastoilmoituksia vuosilta 1885–1908. Näiden viranomaisten arkistoja säilytetään Kansallisarkistossa, jossa ovat myös Tilastollisen päätoimiston Kuvernöörien kertomukset -arkisto ja Teollisuustilastoarkisto. Kuvernöörien kertomukset alkavat vuodesta 1851 ja niihin liittyvät tilastotaulut vuodesta 1876 tai 1877. Teollisuustilaston yleislomakkeet ovat jatkoa edellä mainitulle teollisuuslaitoksia koskeville ilmoituksille. Ne sisältävät tietoa mm. koneiden määrästä ja laadusta ja kulutetuista raaka-aineista. Erikoislomakkeiden sarja alkaa vuodesta 1915 ja sisältää tietoa mm. teollisuuslaitosten tuotannosta ja käytetyistä raaka-aineista. Digitaaliarkistossa on käytettävissä teollisuustilaston toimialaluettelot (1909–1972).

Muuta teollisuus- ja yritystilastoaineistoa säilytetään Tilastokeskuksen Tilastoarkistossa. Suomen virallisen tilaston teollisuustilastosarja alkoi ilmestyä painettuna vuodesta 1886.

Toisen maailmansodan aikana valtiollinen valvonta palasi väliaikaisesti sahateollisuuteen. Tästä todistavat Kansanhuoltoministeriön puutavaratoimiston, eri puutavaralautakuntien, hankintapiirien ja sahapiirien ym. asiakirjamäärältään runsaat arkistot.

Yksityisarkistot

Kauppahuoneiden arkistot

1800-luvun puoltaväliä varhaisemmalta ajalta sahalaitosten toiminnasta syntyneitä yksityisaineistoja on säilynyt lähinnä vanhojen kauppahuoneiden arkistojen yhteydessä. Myös vanhojen kartanoiden ja ruukkien arkistoissa voi olla niiden yhteydessä toimineiden sahamyllyjen asiakirjoja. 1800-luvun jälkipuolella perustettujen yritysten arkistoja on säilynyt enemmän, mutta niissä on usein aukkoja. Esimerkiksi sahojen asiakirja-aineistosta voi olla jäljellä vain tilikirjoja.

Kauppahuoneiden arkistoissa on tavallisesti kirjeenvaihto (saapuneet kirjeet ja kirjetoisteet) sekä kirjanpitoaineisto ryhmitelty omiksi kokonaisuuksikseen. Tosin kirjeitä ja tiliaineistoa voi löytyä myös muista sarjoista. Sahaliikettä koskevia yleisiä asiakirjoja voi löytyä myös erillisestä aiheenmukaisesta sarjasta. Yksittäisten sahalaitosten toiminnasta syntyneet asiakirjat, ennen muuta kirjanpitoaineisto, on kuitenkin yleensä järjestetty omiksi arkistoikseen.

Yhtiöiden arkistot

Suuryhtiöiden arkistojen yhteydessä säilytetään tavallisesti niiden tytäryhtiöiden arkistoja ja yritykseen fuusioituneiden yhtiöiden arkistoja. Suuryhtiön ”pääarkisto” jakautuu sitä paitsi eri tuotantoyksiköiden arkistoihin tai eri tuotantolinjojen ja liikkeen organisoinnin mukaan muodostettuihin osa-arkistoihin (esim. sahakonttorin tai mekaanisen metsäteollisuuden arkisto). Mikäli arkistojen järjestämisessä on käytetty yleistä arkistokaavaa eli ABC-kaavaa on tavallista, että H-sarja jakautuu useisiin sarjoihin ja alasarjoihin yrityksen toimintojen mukaan. Toimintopohjaisia arkistointijärjestelmiä on yritysarkistoissa kehitetty ainakin 1940-luvulta lähtien. Myös toimintojen mukaisen ja muodollisen kaavan sekamuotoja on ollut käytössä.

Tutkimuksen näkökulmasta yhtiöiden arkistojen keskeisimmät asiakirjasarjat ovat vuosikertomukset ja -tilastot, tuotanto-, myynti- ym. raportit, muistiot, tilinpäätösasiakirjat, hallituksen ja hallintoneuvoston pöytäkirjat ja (liikkeen johdon) kirjeenvaihto. Laitosten ja koneiden rakentamisen osalta tärkeitä ovat lisäksi piirustukset, palovakuutusasiakirjat, kassapäiväkirjat ja reskontrat. Myynnistä, markkinoista ja asiakkaista löytyy tietoa yrityksen ja sen asiamiesten välisen kirjeenvaihdon ohella faktuurakirjasta, reskontrasta ja myyntikirjoista, laivaus- ja varastoluetteloista, hinnastoista, keskusjärjestön kirjeistä sekä vararikkoasiakirjoista (velkojat ja velalliset). Tietoa sahojen tuotannosta voi tarvittaessa etsiä myös tilikirjoista ja sahauskirjoista. Puutavaran hankinnan osalta kysymykseen tulevat tukkikirjat, memoriaali- ja ostokirjat sekä omia metsiä hoitamaan mahdollisesti perustetun metsäkonttorin tai -osaston arkisto tilaluetteloineen ja kirjanpitokirjoineen. Perustamiseen ja muihin merkittäviin tapahtumiin liittyvistä asiakirjoista on toisinaan muodostettu yksi tai useampia historiallisten asiakirjojen kokonaisuuksia.

Muut yksityisarkistot

Palovakuutusasiakirjoissa on sahojen teknisiä tietoja. Kansallisarkistossa säilytettävät Suomen Palovakuutuskonttorin arkiston vakuutuskirjat 1816–1832 ovat käytettävissä Digitaaliarkistossa. Palovakuutuskonttorin seuraajien Suomen yleisen paloapuyhtiön ja Kaupunkien yleisen paloapuyhtiön arkistot sisältyvät Kansallisarkistossa kokonaisuuteen Keskinäinen Vakuutusyhtiö Tarmo. Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkistossa (ELKA) säilytetään puolestaan vuonna 1890 perustetun Saha-Palo:n (aiemmin Suomen Sahanomistajain Palovakuutusyhtiö) ja vuonna 1903 perustetun Teollisuus-Palon (aiemmin Suomen Teollisuudenharjoittajien Keskinäinen Palovakuutusyhdistys) arkistoja. Keskeiset teknisiä tietoja koskevat asiakirjasarjat ovat Vakuutuskirjat ja Tarkastuspöytäkirjat.

ELKA:ssa on myös sahateollisuusalan keskusjärjestönä vuodesta 1893 toimineen Suomen sahanomistajayhdistyksen arkisto. Vuosikertomukset, pöytäkirjat, markkinaselostukset, myyntiraportit, vienti-ilmoitukset ym. asiakirjasarjat sisältävät runsaasti tietoa sahatavaran viennistä, markkinoista, hinnoista sekä jäsenyrityksistä ja niiden välisestä yhteistyöstä. Toisen maailmansodan aikana yhdistys sai puolivirallisen aseman sahatavaran viennin valvojana. Sen organisoiman Sahojen valvontayhteisön arkistoa säilytetään niin ikään ELKA:ssa.

Rahalaitosten arkistoista on saatavilla sahateollisuusyritysten rahoituksesta ja luottosuhteista kertovaa tietoa.

Mistä yksityisarkistot löytyvät?

Sahateollisuuden harjoittajien arkistoja säilytetään paitsi olemassa olevissa yrityksissä ja niiden keskusarkistoissa myös Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkistossa (ELKA), Kansallisarkistossa ja maakunta-arkistoissa, vähemmässä määrin kuntien arkistoissa, kirjastoissa ja museoissa. ELKA on koonnut perustiedot Suomen yritysarkistoista toimialoittain julkaisuihinsa Suomen Yritysarkistot I-II (1987–1988). Näitä yleisluetteloita ei kuitenkaan ole pidetty ajan tasalla ja niiden kattavuus julkaisuajankohtansa osalta riippui osaltaan kyselyyn vastanneiden aktiivisuudesta. Valtakunnallisesta yksityisarkistorekisteristä löytyvät ajantasaiset viitetiedot arkistolaitoksen yksikköjen ja valtionapua saavien arkistojen hallussa olevista sahateollisuuden harjoittajien arkistoista.

Sahateollisuuden ja yksittäisten sahalaitosten historiaa valottavaa tietoa voi löytyä myös kauppiaiden, teollisuusmiesten, toimitusjohtajien ym. henkilökohtaisista asiakirjoista. Toisinaan näitä aineistoja säilytetään osana yritysarkistoa, toisinaan omina kokonaisuuksinaan. Esimerkiksi Åbo Akademin kirjaston kirje- ja käsikirjoituskokoelmissa on useiden sahateollisuutta harjoittaneiden henkilöiden aineistoja.

Kirjallisuutta

Jorma Ahvenainen, Suomen sahateollisuuden historia. Porvoo 1984.

Jorma Ahvenainen, Yrityshistorian kirjoittaminen. Loimaa 1994.

J.T. Hanho, Tutkimuksia Suomen metsätalouden historiasta 19. vuosisadalla I. Sahateollisuudesta ja sahantuotteiden viennistä 1840- ja 1850-luvuilla. Helsinki 1915.

Markku Kuisma, Kauppasahojen perustaminen Suomessa 1700-luvulla (1721-1772). Tutkimus päätöksentekoprosessista. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk. H. 129. Helsinki 1983.



Siirry Vakka-arkistotietokantaan

Siirry Aarre-arkistorekisteriin

Siirry haku- ja tilausjärjestelmä Astiaan

Siirry digitaaliarkistoon

Siirry karttahakuun


Paluu Portin etusivulle