Teema: Terveydenhoitoarkistot

Kohteesta Portti
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Muista myös nämä

Kuntakokoukset ja kunnanvaltuustot

Lääkintöhallitus

Lääninhallitukset

Lääninlääkärit

Piirilääkärit

Vaivaishoito

Yleiset sairaalat 


Vammojen hoito käsityöläisammattina

Ruotsi-Suomen ensimmäisiä virallistettuja terveydenhuollon ammattilaisia olivat välskärit, palturit, kylvettäjät sekä lapsenpäästäjät. Parturien ja välskärien ammattikunta sai jo 1500-luvun lopulla oikeuden hoitaa haavoja ja ruhjeita, mikä oli verrattavissa käsityöhön. Ammattikunnan velvollisuus oli puolestaan valvoa jäseniään. Valitettavasti Suomen arkistoissa ei ole säilynyt näin vanhoja ammattikuntien arkistoja. Myöhemmin 1800-luvulla sotalaitoksessa toimineiden välskäreiden työstä kertovia asiakirjoja on löydettävissä esimerkiksi sotilassairaaloiden arkistoista.

Vuonna 1688 annettu lääkintäsääntö oli ensimmäinen kattava terveydenhuoltoa koskeva normi, joka sääteli lääkintäkollegion sekä sen valvottavien apteekkien, lapsenpäästäjiä, välskärien ja lääkärien toimintaa. Normia toteutettiin kuitenkin hyvin hitaasti, esimerkiksi ensimmäinen lääkintäsäännön edellyttämä piirilääkärin virka saatiin Suomeen vasta vuonna 1749. Samoin ensimmäiset lääninsairaalat perustettiin 1700-luvun loppupuolella. Vuosisadan lopulla Suomessa oli kuusi sairaalaa, joissa 45 sairaansijaa. Apteekkeja Suomen kaupungeissa oli samaan aikaan 24. Apteekkien yksinoikeutena oli myrkyllisten aineiden kauppa. Piiri- ja lääninlääkäreistä sekä sairaalalaitoksen kehityksestä voit lukea lisää omilta Portti-sivuilta.


Väestön terveys kehittämisen ja tutkimuksen kohteena

Autonomian aikana

Autonomian ajan alussa vuonna 1811 Suomeen perustettiin oma lääkintökollegio, Collegium medicum, joka muodostui kolmesta yliopiston lääketieteen professorista sekä luonnonhistorian ja kemian professorista. Lääkintökollegio valvoi lääkärien ja muun lääkintöhenkilökunnan toimintaa pitäen heistä luetteloa sekä edisti kulku- ja veneeristen tautien vastustusta, puoskaroinnin estoa, sairaalain hallintoa, apteekkien tarkastusta, terveyslähteiden valvontaa, eläinlääkärintointa, yleistä terveydenhoitoa, rokotusta ja kätilötointa koskevia asioita.

Lääkintölaitoksen pääjohtajan virka perustettiin 1827. Hän ja Collegium medicum muodostivat yhdessä Lääkintölaitoksen ylihallituksen. Lääkintölaitoksen pääjohtaja vastasi lääkintötoimen taloudellisesta ja hallinnollisesta johdosta. Lääkintökollegio käsitteli hänen johdollaan lääkintölainopillisia asioita sekä määräsi lääkärien, apteekkarien, proviisorien ja kätilöiden toimintavaltuudet. Ylihallitus vastaanotti piirilääkäreiltä vuosikertomuksen ja raportit sairaustilanteesta, apteekkitarkastuksista, eläinsairauksista ja rokotuksista sekä maaherroilta ruumiinavauspöytäkirjat. Uusien toimijoiden ansiosta maan terveydenhoito-olot alkoivat vähitellen kohentua ja 1800-luvun alussa maahan perustettiin useita uusia sairaaloita ja esimerkiksi piirilääkärin virkoja. Monilla seuduilla kansa turvautui kuitenkin edelleen sairauden tai onnettomuuden satuttua kansanparantajiin tai seurakunnan lukkariin, koska välimatkat olivat pitkiä eikä muuta hoitoa ollut saatavilla.

Suurimmiksi haasteiksi väestön terveydellisissä oloissa erottuivat koko 1800-luvun ajan kulkutautien ehkäisy, imeväiskuolleisuus, mielisairaiden hoidon järjestäminen ja sukupuolitautien ehkäisy. Isorokkoa pyrittiin torjumaan 1820-luvulta lähtien rokotuksilla, jotka kuitenkin yleistyivät vasta vuosisadan lopulla. Rokottajat olivat piirilääkärin valvonnassa ja heidän toimintakertomuksiansa löytyy piirilääkärien arkistoista.

Mielisairaiden hoitamiseksi Suomessa oli olemassa vain Seilin sairaala Turun saaristossa sekä Kruunupyyn hospitaali Pohjanmaalla. Edellisessä oli hoitopaikkoja noin 50 ja jälkimmäisessä noin 30. Hoitoon pääsy saattoi kestää tavattoman kauan ja olot hospitaaleissa olivat lausuntojen ja kuvausten perusteella kerrassaan kurjat. Mielisairaiden hoidon kehittämiseksi perustettiin vuonna 1840 erillinen mielisairaanhoidon keskushallinto, Houruinhoidon johtokunta, johon kuuluivat lääkintätoimen pääjohtajan lisäksi senaatin kansliatoimituskunnan ja kirkollisasiaintoimituskunnan päälliköt. Johtokunnan tehtävänä oli valvoa uutta "Houruhuonetta Helsingin kaupungin tykönä" eli Lapinlahden keskuslaitosta, Seilin hospitaalia sekä lääninlasarettien yhteyteen perustettavia mielisairaiden parannuslaitoksia.

Lääkintöylihallitus ja mielisairaiden hoidosta vastannut Houruinhoidon johtokunta yhdistettiin 1878 Lääkintöhallitukseksi. Perustamisasetuksen mukaan Lääkintöhallituksen tehtäviä olivat annettujen määräysten noudattamisen valvonta terveydenhoidossa ynnä apteekki- ja rohdoskaupassa; oikeuslääketieteellisten lausuntojen tarkastus ja viranomaisten pyytämien lausuntojen anto sekä kaikkien aikaisemmin pääjohtajalle, Lääkintökollegiolle tai Houruinhoidon johtokunnalle kuuluneiden tehtävien hoito. Senaatille se antoi vuosittain selostuksen lääkintäoloista ja toimenpiteistä kulkutautien ja sairauksien estämiseksi sekä yleensä terveydenhoidon hyväksi. Vuosisadan vaihteen terveydenhuollon kehittämistyön keskeisiä kysymyksiä olivat mielisairaiden hoidon järjestäminen, lääkärien ja kätilöiden saatavuuden parantaminen erityisesti maaseudulla sekä lastenhoidon laadun kohentaminen. Isorokon nujerruttua alettiin taistella keuhkotuberkuloosia vastaan. Kunnista tuli yhä merkittävämpiä paikallisten terveydenhuollon palvelujen järjestäjinä.

Itsenäisyyden aikana

Vuosien 1927 ja 1934 lääkintöhallitusasetusten mukaan viraston tehtävät pysyivät karkeasti ottaen entisinä. Lääkintöhallituksen tehtävä oli johtaa ja valvoa maan sairaan- ja terveydenhoitoa ynnä eläinlääkintö- ja apteekkitointa sekä antaa pyydettäessä tuomioistuimille ja muille viranomaisille lausuntoja oikeuslääke- ja oikeuseläinlääkeopillisista asioista. Eläinlääkintöasiat siirrettiin maatalousministeriölle 1929. Vuosina 1939–1940 lääkintöhallitus oli talvisodan johdosta evakuoituna Vaasaan. Piirilääkärijärjestelmän tilalle perustettiin vuonna 1943 lääninlääkärien sekä lääninterveyssisarten ja lääninkätilöiden virat.

Vuoden 1944 lääkintöhallitusasetuksen myötä korostui lääkintöhallituksen rooli terveyden- ja sairaanhoidon kehittäjänä. Tartuntatautien sijaan alettiin kantaa huolta pitkäaikaissairauksista, kansantaudeista. Väliaikainen sotavammasairaalaosasto perustettiin marraskuussa 1944 johtamaan sotavammaisten hoitoa ja valvontaa.

Vuoden 1970 lääkintöhallitusasetuksella pyrittiin edistämään suunnitelmallisen toiminnan kehittämistä lääkintätoimen alalla. Uutta oli myös kuluttajansuojatoiminnan ja lääkintätoimeen läheisesti liittyvän ympäristönsuojelun sisällyttäminen lääkintöhallituksen tehtäviin. Vuonna 1928 perustettu tieteellinen neuvosto korvattiin mahdollisuudella kutsua pysyviä asiantuntijoita. Sairaanhoitohenkilöstön koulutus siirrettiin 1968 opetusministeriön alaiselle ammattikasvatushallitukselle. Lääninhallituksiin perustettiin vuonna 1971 sosiaali- ja terveysosastot, jonne lääninlääkärien, -kätilöiden ja –terveyssisarten virat siirrettiin. Sosiaali- ja terveysosastojen tehtävänä oli valvoa ja edistää terveydenhuollon paikallisia oloja. Vuonna 1977 osa Lääkintöhallituksen tehtävistä, mm. valtionosuuksien maksuun liittyen, siirrettiin lääninhallituksille.

Lääkintö- ja sosiaalihallitusten toiminnan jatkajaksi perustettiin 1991 Sosiaali- ja terveyshallitus. Sosiaali- ja terveyshallitus toimi vain reilun vuoden ja sen tilalle perustettiin vuoden 1992 lopussa Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus (lyh. Stakes), jonka tehtäviä olivat väestön terveyteen liittyvien seikkojen tutkimus, kehittäminen sekä tilastotiedon kerääminen. Stakes ja Kansanterveyslaitos (KTL) yhdistyivät vuoden 2009 alusta Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseksi (THL).

KTL:n taustalla puolestaan on vuonna 1911 kulku- ja tartuntatautien torjunnan edistämiseksi perustettu väliaikainen serologinen laboratorio, jossa valmistettiin rokotteita sekä harjoitettiin serologista tutkimus- ja opetustyötä. Toiminta vakinaistettiin vuonna 1915, jolloin laboratorion nimeksi tuli Valtion seerumlaboratorio. Sen yhteyteen perustettiin seuraavana vuonna vesikauhun hoitoon erikoistunut Pasteur-laitos. Oltuaan 1944–1947 yhdistettynä Helsingin yliopiston laitoksiin, laboratorio sai 1947 nimekseen Valtion serumlaitos. Laitos toimi lääkintöhallituksen alaisuudessa, mutta sen opetustoiminta jäi yliopistolle. Laitoksen toimiala laajeni serologiasta monenlaisten aineiden valmistukseen sairaaloiden käyttöön sekä lääketieteen alaan lukeutuvaan kemialliseen tutkimukseen. Nimi vaihdettiin 1.3.1970 alkaen Kansanterveyslaboratorioksi, jonka tehtäväksi tuli toimia terveydenhoitolaitoksia palvelevana tutkimuslaitoksena ja asiantuntijavirastona. Siitä tehtiin edelleen 1982 nykyinen Kansanterveyslaitos, jonka tehtäviin lisättiin yleinen väestön terveyden edistäminen ja terveysvalvonta. Erityisesti KTL:n ja edeltäjien toiminnassa on syntynyt suuret määrät väestön terveyttä koskevia tutkimusaineistoja ja tutkimustietoa, joka on toimintaa jatkavan THL:n hallussa.

Lääkintöhallitus edeltäjineen oli vuoteen 1865 saakka kansliatoimituskunnan, sitten siviilitoimituskunnan, 27.11.1918 lähtien sisäasiainministeriön ja vuodesta 1968 lukien sosiaali- ja terveysministeriön alainen keskusvirasto.


Kunnallisen terveydenhuollon juuret

Autonomian ajan lopulle saakka terveydenhuollon käytännön järjestäminen oli pitkälti valtion käsissä, mm. suurin osa sairaaloista oli valtion sairaaloita. Kunnallinen terveydenhuolto sai alkunsa vuoden 1878 terveydenhoitosäännöstä, jolla kaupunkeja ja kuntia velvoitettiin perustamaan terveydenhoitolautakuntia. Ensimmäinen valtiolta kunnille siirtynyt tehtävä oli isorokkorokotusten järjestäminen 1880-luvulla. Maalaiskunnissa tärkein tavoite oli kunnanlääkärin palkkaaminen. Vuosisadan vaihteessa kunnanlääkäreitä oli koko maassa noin sata ja kunnansairaaloita kaksikymmentä, jonka jälkeen niiden määrä kasvoi nopeasti. Vuonna 1920 kunnallisia sairaaloita oli 127 ja valtiollisia 23, kunnallislääkäreitä oli 230. Sairaaloiden myötä lisääntyi myös muun henkilöstön, kuten sairaanhoitajien määrä. Palkkakuluihin oli saatavissa valtionavustusta.

Vähitellen 1900-luvun kuluessa julkinen terveydenhuolto siirtyi yhä laajemmin kuntien vastuulle. Laki yleisestä lääkärinhoidosta annettiin vuonna 1939 ja vuonna 1944 annettiin lait kunnankätilöistä, kunnallisista terveyssisarista sekä kunnallisista äitiys- ja lastenneuvoloista. Lainsäädännön myötä kunnanlääkäriverkko tuli kattavaksi. Lopullisesti terveydenhuollon painopiste siirtyi kunnallisiin terveyskeskuksiin vuoden 1972 kansanterveyslain myötä. Valtion haltuun jäivät lopulta vain valtiolliset mielisairaalat, yliopistolliset sairaalat sekä puolustusvoimien terveydenhuolto. Kunnallisia terveydenhoitoarkistoja säilytetään kuntien omissa arkistoissa. Terveydenhuollon kehittämiseen kunnassa voi perehtyä vaikkapa kunnan toimielinten pöytäkirjojen avulla.

Yksityisiä sairaaloita perustettiin erityisesti vuosisadan vaihteessa. Vuonna 1920 toiminnassa oli 48 yksityistä yleissairaalaa, kaksi mielisairaalaa ja kymmenen tuberkuloosisairaalaa. Yksityisten sairaaloiden valvonta kuului Lääkintöhallitukselle, kunnes se 1970-luvulla tuli lääninhallitusten sosiaali- ja terveysosastojen tehtäväksi. Yksityisten sairaaloiden arkistoja säilytetään useimmiten sijaintikunnan kunnanarkistossa.


Syntymä ja kuolema arkistoissa

Suuri imeväiskuolleisuus huolestutti valtakunnan päättäjiä jo 1700-luvulla, sillä kasvavan väkiluvun nähtiin olevan yksi vahvan valtion merkki. Taulustolaitoksen jo 1750-luvun alussa keräämien väestötilastojen perusteella voitiin todeta, että joka 94. lapsi vei syntyessään hengen äidiltään ja että joka 50. lapsi syntyi kuolleena tai kuoli heti synnytyksen jälkeen. Todellisuudessa tilanne oli vielä huonompi. Tilastot osoittivat myös noin 500 lapsen tukehtuneen vuosittain äitien ja imettäjien huolimattomuuden vuoksi. Tämän kaiken uskottiin korjaantuvan, jos valtakuntaan saataisiin lisää ammattinsa taitavia kätilöitä. Ensimmäinen Tukholmassa opiskellut suomalainen kätilö saatiin Pietarsaareen 1750-luvulla. Suomessa perustettiin oma kätilöoppilaitos Turkuun vuonna 1816. Sieltä oppilaitos siirtyi Helsinkiin vuonna 1833, ensin Helsingin yliopiston Lääketieteen instituutin ja sitten Helsingin yleisen sairaalan osaksi. Oppilaitoksen perustaminen kohensi tilannetta hitaasti, sillä opetus tapahtui ruotsinkielellä, eikä maaseudulla työskentelemään kykeneviä suomenkielisiä kätilöitä ollut. Lisäksi kätilön palkkaaminen oli seurakuntalaisille kallista.

Kätilöiden koulutusta uudistettiin 1800-luvun puolivälissä. Kätilöiden uudistetun ohjesäännön mukaan kätilöt toimivat myös rokottajina sekä sukupuolitautien tunnistajina. Uudistunut toimenkuva sekä valtion rahoitus vaikuttivat siihen, että kätilöiden määrä lisääntyi maaseudulla 1800-luvun loppupuolella. Kätilöt laativat avustamistaan synnytyksistä synnytyskertomukset sekä vuosittaisesta toiminnastaan toimintakertomukset (synnytysluettelot), jotka toimitettiin lääkintöhallitukselle. Myös piirilääkärit saattoivat toimia synnytyslääkäreinä, joten synnytyksistä voi löytyä tietoja myös piirilääkärien arkistoista. Syntyneiden lasten määrästä ja esimerkiksi imeväiskuolleisuudesta saa kuvan myös seurakuntien syntyneiden ja kastettujen sekä kuolleiden ja haudattujen luetteloista.

Oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset yleistyivät 1700-luvun lopulta alkaen. Ruumiinavaukset kuuluivat piirilääkärin tehtäviin, sillä lääkärin antamaa todistusta kuolinsyystä tai ruumiinvamman laadusta pidettiin oikeudessa todistusvoimaisempana kuin muun todistajan. Ruumiinavaus tuli piirilääkärin 1800-luvun alkupuolen ohjesäännön mukaan suorittaa neljän päivän sisällä ja avauspöytäkirja tuli lähettää maaherralle. Myöhemmin 1900-luvulla ruumiinavauksia suorittivat lääninlääkärit ja vuodesta 1973 lähtien lääninhallitusten lääninoikeuslääkärit, joiden arkistoissa pöytäkirjoja säilytetään.

Eliniästä ja kuolinsyistä on löydettävissä tietoja myös seurakuntien kuolleiden ja haudattujen luetteloista. Tosin on huomattava, että niihin merkityt kuolinsyyt kuvastavat paremminkin näkyvää oiretta kuin varsinaista kuolinsyytä.


Salassapito ja käyttörajoitukset

Terveydenhuollon toimijoiden työssä syntyneet aineistot, kuten potilaskertomukset, ovat käyttörajoitusten alaisia, jos ne ovat 100 vuotta nuorempia tai henkilön kuolemasta on kulunut alle 50 vuotta.


Kirjallisuutta

Ignatius, Jaakko, ”Lääketieteet”. Suomen tieteen historia 3. Luonnontieteet, lääketieteet ja tekniset tieteet. Toim. Päiviö Tommila ym. WS Bookwell Oy, Porvoo 2000.

Jauho, Mikko, Kansanterveysongelman synty. Tuberkuloosi ja terveyden hallinta Suomessa ennen toista maailmansotaa. Tutkijaliitto, Helsinki 2007.

Pesonen, Niilo, Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. WSOY, Porvoo 1980.

Vauhkonen, Onni, ”Yleiskatsaus Suomen lääkintälaitoksen ja terveydenhuollon kehitysvaiheisiin 1600-luvulta 1970-luvulle”. Terveydenhuollon historia. Sairaanhoitajien koulutussäätiö. Gummerus, Jyväskylä 1992.

Forsius Arno, Lääkintöhallitus 1878–1991 sekä sosiaali- ja terveyshallitus 1991–1992

Forsius Arno, Turun synnytys- ja kätilöoppilaitos vuosina 1816–1833

Forsius Arno, Collegium medicum, lääkintätoimen keskusvirasto

Saarivirta Toni, Consoli Davide & Dhondt Pieter, Suomen terveydenhuoltojärjestelmän ja sairaaloiden kehittyminen