Teema: Tiehallinto

Kohteesta Portti
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Muista myös nämä

Ajoneuvojen rekisteröintiin liittyvät asiakirjat

Hollikyytiasiakirjat

Järvenlaskut, maankuivatustyöt ja vesilaitokset

Kestikievariasiakirjat

Kuninkaallinen Suomen koskenperkausjohtokunta

Kyytilaitokseen liittyvät aineistot

Pitäjänkokoukset

Tie- ja vesirakennusten ylihallitus 

Tiettömiltä taipaleilta maanteiden varsille

Tiestön voimakas kehittyminen alkoi 1200-luvulla Itämeren kauppayhteyksien vilkastuessa, maallisen hallinnon ja kristinuskon levittäytyessä sekä väestön lisääntyessä eteläisessä Suomessa. Vanhimmat ja pitkään käytetyt sekä nykyisin parhaiten tunnetut muinaistiet ovat Suuri Rantatie Turusta Viipuriin sekä Hämeen Härkätie Turusta Hämeenlinnaan. Sisämaan liikenne kulki Suurta Savontietä pitkin Hämeenlinnasta Savonlinnaan sekä Mikkelistä Viipuriin. Länsirannikolla maantie kulki Turusta Ulvilan kautta Korsholmaan ja siitä Kokkolaan sekä 1600-luvun alussa Oulusta Kajaaniin. Savon ja Pohjois-Karjalan liikenneyhteydet olivat koko Ruotsin vallan ajan talviteiden, totuttujen taivalten ja 1700-luvun lopulta postiteiden varassa. Kaupankäynnille välttämättömien maanteiden puuttumiseen vaikuttivat ennen kaikkea poliittiset ja sotilaalliset näkökannat: kunnollisten teiden pelättiin auttavan vihollista hyökkäämään läpi Suomen.

Yleisten teiden ylläpito oli paikallisten asukkaiden velvollisuus aina keskiajalta 1900-luvun alkupuolelle. Kuningas Maunu Eerikinpojan 1300-luvun loppupuolella säätämä maanlaki määräsi maanteiden leveydeksi 10 kyynärää (5,94 m). Paikallistasolla tieasioista keskusteltiin, päätettiin ja myös riideltiin aluksi kihlakunnan käräjillä, myöhemmin pitäjänkokouksissa sekä kunnan luottamuselimissä. Teiden ylläpidon lisäksi asukkailla oli velvollisuus järjestää majoitus- ja kyytipalveluja, ensin virka-asioissa liikkuville valtion ja kirkon virkamiehille, mutta myöhemmin muillekin matkalaisille.

Tiehallinnon viranomaiset autonomian aikana

Maanteiden ohella suuri osa liikenteestä ja erityisesti tavarankuljetuksista hoidettiin vesiteitä. Melko harva vesistö soveltui luonnontilaisena etenkään suurempien alusten purjehdittavaksi, vaan kosket ja kannaksen oli ohitettava vetämällä veneet maitse eteenpäin tai kuljettamalla lasti kosken ohi maitse ja lastaamalla uuteen alukseen. Tämä vaikeutti kaupankäyntiä ja raskaampia kuljetuksia. Vesiteiden kehittäminen oli pohdinnan aiheena erityisesti 1700-luvun alkupuolelta alkaen. Ongelmaa pyrittiin ratkomaan perkaamalla koskia, ruoppaamalla matalikkoja sekä suunnittelemalla mittaviakin kanavointitöitä. Kuningas Kustaa IV Aadolf perusti vuonna 1799 Kuninkaallisen Suomen koskenperkausjohtokunnan huolehtimaan soiden kuivatusten ja järvenlaskujen ohella myös vesiväylien kunnostamisesta. Sen ensimmäinen iso hanke oli Kokemäenjoen perkaaminen. Toiminta kuitenkin lakkasi syksyllä 1807 Suomen sodan alettua ja työvoiman kaikottua sotatantereelle.

Keisari Aleksanteri I:n käskyllä koskenperkausjohtokunta perustettiin uudelleen vuonna 1816. Johtokunta toimi senaatin kansliatoimituskunnan alaisuudessa. Koskenperkausjohtokunnan sotilaallisesti järjestetty insinöörikunta vastasi töiden suunnittelusta, valvonnasta ja toteutuksesta. Piirustuskonttorissa opetettiin teknisten piirustusten laatimista. Pääpaino oli edelleen vesirakennuksessa, tavoitteena maanviljelyksen sekä liikenneolojen kohentaminen. Johtokunta rakennutti myös siltoja ja vuodesta 1833 eteenpäin teitä. Teiden rakennuttamisen lisääntyessä johtokunnan nimi muuttui vuonna 1840 Tie- ja vesikulkulaitosten johtokunnaksi. Merkittävä osa teistä syntyi 1830-luvulta lähtien hätäaputöinä.

Tie- ja vesikulkulaitosten ylihallitus perustettiin johtokunnan tilalle vuonna 1860. Ylihallitus toimi senaatin maanviljelys- ja yleisten töiden toimituskunnan alaisuudessa ja siitä tuli keskusvirasto. Ylihallituksen toimialaa olivat rautateiden, sähkölennättimien, kanavien, sulkujen, siltojen, ja muiden yleisten vesi- ja maarakennusten rakentaminen ja kunnostaminen. Suomi jaettiin kuuteen piiriin, joihin nimitettiin piiri-insinööri. Valtion rakennusmäärärahoja myönnettiin läänikohtaisesti. Rautateiden rakentamiset tehtiin suoraan ylihallituksen alaisuudessa, koska ne olivat liian suuria hankkeita piirien resursseille. Liikenneoloissa tapahtui 1800-luvun puolivälin jälkeen suuria muutoksia; teollisuuden tarpeet alkoivat määrätä yhä enemmän liikennereittien rakentamista. Höyrykone mahdollisti massakuljetukset, Saimaan-kanava valmistui 1856 ja ensimmäinen rautatie Helsingistä Hämeenlinnaan 1862. Maantie-, vesi- ja rautatieliikenne tukivat toisiaan, esim. puutavara uitettiin ensin vesiteitä rautatien läheisyyteen ja siitä kiskoja pitkin eteenpäin. Väestönkasvu 1860-luvun katovuosien jälkeen, kaupunkien kasvu ja sitä kautta maataloustuotteiden jakelu lisäsivät edelleen liikennetarvetta.

Vuonna 1887 Tie- ja vesirakennusten ylihallitukselle annettiin uusi johtosääntö ja virasto siirrettiin senaatin kulkulaitostoimituskunnan alaisuuteen. Tehtäväkenttä pysyi kuitenkin pääpiirteissään samana.

Tiehallinnon viranomaiset 1900-luvulla

1900-luvulla teiden käyttö lisääntyi huomattavasti auton yleistymisen ja väestön kasvun myötä. Samalla lisääntyi teiden huoltamisen ja uusien teiden rakentamisen tarve. Linja- ja kuorma-autoliikenne alkoi 1920-luvulta. Maantieliikenteen kasvun sekä Suomen itsenäistymisen myötä valmisteltiin uusi tielaki, joka tuli voimaan 1921. Uudeksi toimijaksi tuli Tie- ja vesirakennushallitus eli TVH, joka toimi vuosien 1925 ja 1964 välisenä aikana. Virasto jaettiin kanava-, vesistöjärjestely-, tie- ja siltaosastoon. Rautateiden suunnittelu ja rakentaminen oli siirretty vuonna 1923 Rautatiehallitukselle. TVH:n alaisuudessa toimi yhdeksän tiepiiriä. Yleisten teiden rakentaminen ja kunnossapito siirtyi maanomistajilta tiepiireille. TVH:lle hankittiin julkisin varoin tarvittava kalusto ja palkattiin ammattitaitoinen johto. Myös lentokenttien rakentaminen kuului viraston tehtäviin. Tie- ja lentokenttätyömaat olivat paljolti työllisyystyömaita, urakoissa käytettiin myös työsiirtolavankeja.

Sotien jälkeen Suomen tiet olivat erityisesti maakunnissa huonossa kunnossa. Toisaalta talouskasvun ja teollisuuden lisääntymisen myötä niin henkilö- kuin kuorma-autojenkin määrät lisääntyivät entisestään. Keskustelu oli eduskunnassakin tiivistä ja hallitusta painostettiin rahoittamaan teiden kunnostamista ja valtatieverkon rakentamista. Uusi laki säädettiin vuonna 1954 ja se tuli voimaan 1958. Uudistuksessa myös kylä- ja kunnantiet muutettiin THV:n hoidon alaisiksi paikallisteiksi. Yleisiin teihin laskettiin paikallistiet ja maantiet. Kunnat maksoivat osan paikallisteiden rakennus- ja ylläpitokustannuksista. Tie- ja vesirakennuslaitos eli TVL (1964–1990) perustettiin 1964 ja siihen kuului keskusvirastona tie- ja vesirakennushallitus, TVH sekä sen alaiset tie- ja vesirakennuspiirit. Edeltäjiensä tehtävien ohella se myönsi kuljetusluvat raskaille erikoiskuljetuksille, yksityisteiden avustukset ja liittymäluvat sekä vastasi maanlunastus-, maisemanhoito-, työlupa-, ympäristönhoito- ja meluntorjunta-asioista sekä kehitysyhteistyö- ja vientiprojekteista. 1960-luvulta lähtien tieverkkoa parannettiin etenkin teitä päällystämällä. Vastuu lentoliikenteestä siirtyi vuonna 1972 Ilmailuhallitukselle. TVL muutettiin vuonna 1990 tielaitokseksi. Samalla vesitieasiat siirtyivät merenkulkuhallitukselle. Vuonna 1993 Tiehallitus muuttui tielaitoksen keskushallinnoksi ja palvelukeskukseksi, samalla tiepiirien lukumäärä väheni.

Vuonna 1998 Tielaitoksen hallinnolliset viranomaistehtävät ja varsinainen tienpito erotettiin toisistaan hallinnoksi ja tuotannoksi. Tuotanto, suunnittelu, rakentaminen ja kunnossapito, olivat kuitenkin edelleen osa viranomaistoimintaa. Tielaitoskausi Suomen yleisten teiden historiassa päättyi vuonna 2001, jolloin tuotanto ja hallinto erotettiin lopullisesti kahdeksi erilliseksi organisaatioksi. Tielaitoksen tehtävää vastuullisena tienpitäjänä ja tienpidon tilaajana jatkoi Tiehallinto. Entinen Tielaitoksen tuotanto siirtyi Tieliikelaitoksen nimellä kilpailemaan tiealan urakoista muiden maarakennusyrittäjien kanssa. Tieliikelaitoksen markkinointinimeksi vakiintui vuonna 2007 Destia. Vuoden 2008 alussa Destiasta tuli valtion kokonaan omistama osakeyhtiö. Ratahallintokeskus, Merenkulkulaitos ja Tiehallinto yhdistettiin vuoden 2010 alussa Liikennevirastoksi. Tiehallinnon alaiset tiepiirit tulivat puolestaan osaksi elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksia.


Tiehallinnon vaiheet lyhyesti:

1799–1806 Kuninkaallinen Suomen Koskenperkausjohtokunta / Kunliga Finska Strömrensnings Direktionen

1816–1840 Koskenperkausjohtokunta / Kejserliga Strömrensnings Direktionen

1840–1860 Tie- ja vesikulkulaitosten johtokunta / Väg-och Vattenkommunikationernas Direktion

1860–1887 Tie- ja vesikulkulaitosten ylihallitus / Väg-och Vattenkommunikationernas Överstyrelse

1887–1925 Tie ja vesirakennusten ylihallitus / Väg-och Vattenbyggnadernas Överstyrelse

1925–1964 Tie- ja vesirakennushallitus / Väg-och Vattenbyggnadsstyrelsen

1964–1990 Tie- ja vesirakennuslaitos / Väg-och Vattenbyggnadsverket

1990–2001 Tielaitos / Vägverket

2001–2009 Tiehallinto / Vägförvaltningen

2010- Liikennevirasto ja Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus / Trafikverket och Närings-, trafik- och miljöcentralen

Tie- ja vesirakennushallituksen arkisto

Tie- ja rakennushallituksen arkistoa säilytetään Kansallisarkistossa. Arkistossa on TVH:n ja sen edeltäjien, sekä tielaitoksen asiakirjoja vuodesta 1816 lähtien. Arkistosta on löydettävissä esimerkiksi tie- ja vesikulkulaitosten ylihallituksen hallinnoimien kanava-, järvenlasku- tai tiehankkeiden asiakirjat kokonaisuuksina. Tie- ja vesirakennuspiirien arkistoja säilytetään maakunta-arkistoissa.

Yksityistiet

Valtionteiden lisäksi Suomessa on suuri määrä yksityisteitä. Vuoden 1963 alusta voimaan tullut yksityistielaki (358/1962) mahdollisti yksityisteiden hoitamiseen tarkoitettujen tienhoitokuntien perustamisen. Tienhoitokuntien arkistoja säilytetään vaihtelevasti maakunta-arkistoissa, kuntien keskusarkistoissa ja kotiseutuarkistoissa.


Lähteet

Suomen teiden historia I: Pakanuudenajalta Suomen itsenäistymiseen. Toim. Eero Lehtipuu, Paul Fogelberg ja Juhani Viertola. 1977.

Suomen teiden historia II: Suomen itsenäistymisestä 1970-luvulle. Toim. Touko Perko, Väinö Skogström ja Kai-Veikko Vuoristo. 1974.

Tuhat vuotta tietä, kaksisataa vuotta tielaitosta. Osa 1, Maata, jäätä, kulkijoita. Tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860. Toim. Tapani Mauranen. Edita, Helsinki 1999.

Tuhat vuotta tietä, kaksisataa vuotta tielaitosta. Osa 3, Pikeä, hikeä, autoja. Tiet, liikenne ja yhteiskunta 1945-2005. Toim. Jaakko Masonen ja Mauno Hänninen. Edita, Helsinki 1995.

Tuhat vuotta tietä, kaksisataa vuotta tielaitosta. 2, Soraa, työtä, hevosia. Tiet, liikenne ja yhteiskunta 1860-1945. Toim. Jaakko Masonen, Kimmo Antila, Veikko Kallio ja Tapani Mauranen. Edita. Helsinki 1999.