Tervanpoltto ja tervakauppa

Portti

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Muista myös nämä

Kauppahuone J.W. Snellman G:son

Manufaktuurijohtokunta

Sahateollisuus 

Sisällysluettelo

Historiaa

Puutervaa saadaan puun, tavallisesti havupuiden, kuivatislauksessa eli tervanpoltossa. Suomessa tervaa poltettiin kotitarpeeksi tervahaudoissa jo kauan ennen historiallista aikaa. Ennen 1800-luvun puoltaväliä ryhdyttiin tervaa valmistamaan myös erityisissä tervauuneissa, joissa tervanpolton sivutuotteet saatiin paremmin talteen. Purjelaivojen kukoistuskaudella tervalla ja piellä oli suuri kaupallinen merkitys, koska niitä käytettiin laivojen puurakenteiden ja köysien suojaamiseen. 1800-luvun kuluessa tervaa tarvittiin yhä enemmän myös kemian teollisuuden raaka-aineeksi.

Ruotsi-Suomen tervakaupan kasvu 1500-luvun lopulta alkaen ajoittuu yhteen Englannin ja Hollannin merimahtien synnyn kanssa. Tervahaudoilta terva kuljetettiin tynnyreissä vesistöjä pitkin tai maakuljetuksella yleensä rannikolla sijaitsevaan tervahoviin tai vastaavaan varastopaikkaan, jossa siitä poistettiin vesi ja jossa se tarkastettiin ja lajiteltiin. Tervakauppaa harjoitettiin toisaalta maaseudun talonpoikien ja kaupunkien kauppiaiden eli ns. tervaporvarien välillä ja toisaalta kotimaisten ja ulkomaisten liikemiesten (tai heidän asiamiestensä) välillä.

Ruotsi-Suomessa tervakauppa oli kuitenkin tiukasti säännöstelty aina isoonvihaan (1713–1721) saakka: tervan viennin monopoli oli lyhyitä väliaikoja lukuun ottamatta yhdellä tervakomppanialla kerrallaan ja kaupungeille oli määritelty tuotantokiintiöt. Valtakunnan tervasta suurin osa valmistettiin Suomessa. Tervakaupan keskuksia olivat Viipuri (vuoteen 1721 saakka) ja Turku sekä Pohjanmaan rannikkokaupungit.

Kun Oulu sai tapulikaupungin oikeudet vuonna 1765, se aloitti nousunsa Suomen suurimmaksi tervakaupungiksi. Suomalaiset kauppahuoneet alkoivat saada jalansijaa maailman tervamarkkinoilla. Eniten tervaa vietiin Oulusta ja koko maasta Krimin sodan (1853–1856) jälkeisinä vuosikymmeninä.

Tervanpolttoa myyntiä varten harjoitettiin 1600-luvulla lähinnä Pohjanmaan rannikkoseuduilla ja Järvi-Suomessa, mistä tuotantoalue siirtyi vähitellen sisämaahan päin. Tähän vaikutti ratkaisevasti paitsi raaka-aineen väheneminen rannikkoseuduilta myös isonjaon eteneminen. Toisaalta Uudenkaupungin rauha 1721 ja Turun rauha 1743 lopettivat tervanviennin Itä-Suomesta, mikä siirsi tervakaupan painopisteen Pohjanmaalle. Oulun tervahoviin kuljetettu terva oli suurelta osin peräisin Kainuusta viimeistään 1800-luvun puolivälistä lähtien.

Talonpojalle tervakauppa merkitsi tärkeää, katovuosista riippumatonta tulonlähdettä. Tuloja käytettiin verojen maksuun sekä suolan, raudan ja muiden tuotteiden hankintaan. Tavallisesti tuotteet hankittiin samalta kauppiaalta, jolle terva myytiin. Talonpojan ja tervaporvarin välille syntyi usein pitkäaikainen luottosuhde eikä ollut harvinaista, että talonpoika joutui ahdinkoon velkojensa takia.

1800-luvun loppupuolella rakennettiin eri puolille Suomea tervauuneja ja -tehtaita, joiden käyttöä viranomaiset suosivat metsiä kuluttavan hautapolton sijasta. Tehtaiden kannattavuus oli kuitenkin huono. Laajamittainen tervanpoltto ja tervakauppa tyrehtyivät lopulta 1900-luvun alussa höyrylaivojen korvatessa puulaivat meriliikenteessä. Sitä paitsi metsäteollisuus ja puutavarakauppa kannattivat tervakauppaa paremmin.


Asiakirja-aineisto

Tuomiokirjat ja muut viranomaislähteet

Ensimmäisiä tietoja tervakaupan kehittymisestä elinkeinoksi voi löytää 1600-luvun alkuvuosikymmenten veroluetteloista, joissa on lyhyitä merkintöjä kylien elinkeinoista. Myös tuomiokirjojen sivuilla on 1600-luvulta alkaen satunnaisia viittauksia tervatuotannon ja -kaupan harjoittamiseen. Käräjillä käsiteltiin esim. pitäjien, kylien tai talojen välisiä kiistoja tervanpolttopiirien rajoista, tulipalojen aiheuttamia vahinkoja tervaspuille ja valituksia metsänhakkuusta tervaksiksi. Tuomiokirjoihin otetuissa kauppakirjoissa ja muissa sopimuksissa saatettiin määrätä talon tervaksien tai tervasmetsien omistuksesta. Vastaavasti raastuvanoikeuksien tuomiokirjoista löytyy satunnaisesti tietoa mm. kauppiaskohtaisista osuuksista kaupunkien tervakauppaosuuksiin sekä miten tervakauppa ja tervan varastointi ja tarkastus kaupungissa oli järjestetty.

Alioikeuksien tuomiokirjoihin on kirjattu myös pitäjien ja kaupunkien esityksiä ja valituksia sekä niihin saatuja kihlakunnanoikeuksien ja maaherrojen lausuntoja tervanpolttoon ja tervakauppaan liittyvistä asioista. Kaupungeissa erityisesti tervakomppanian sanelemat myyntikiintiöt ja hinnat johtivat 1600- ja 1700-luvuilla aina valtiopäivävalituksiin. Maaseudulla talonpoikien valitukset liittyivät usein viranomaisten haluun rajoittaa tervanpolttoa metsänkäytön muotona sekä niihin ongelmiin, joita isonjaon eteneminen aiheutti tervanpoltolle.

Tärkeimmät hautatervanpolttoa koskevista hallintoviranomaisten lähteistä ovat lääninhallituksen ja kruununvoutien sekä 1860-luvulta alkaen metsähallinnon tarkastuspiirien ja metsänhoitoalueiden arkistot. Niitä säilytetään maakunta-arkistoissa. Ruotsin vallan ajalta kuninkaalle saakka menneet valitusasiakirjat ja niiden johdosta annetut päätökset löytyvät kokoelmina Ruotsin valtionarkistosta. Autonomian aikana laajemmat rahvaan elinkeinoja koskevat asiat menivät toisinaan maaherran kautta senaattiin ja aina kenraalikuvernöörille saakka, jotka toisaalta pyrkivät tervateollisuutta myös kehittämään. Tältä osin tutkimuslähteinä tulevat kysymykseen myös senaatin ja kenraalikuvernöörinkanslian arkistot, joita säilytetään Kansallisarkistossa.

1600-luvun lopulta alkaen alioikeuksien arkistojen avulla voi tutkia tervakauppiaiden ja tervatalonpoikien välisiä luottosuhteita. Tuomiokirjoihin kirjoitettiin paitsi velkomusasiat myös kauppiaiden kiinnityshaut talonpoikien kiinteistöihin. Kauppiaiden perukirjoista saadaan kuva kauppiaiden velallisista yhtenä vuonna ja vastaavasti talonpoikien perukirjoista tietoa talon velka- ja saamissuhteesta kauppiaaseen.

Perintäasiakirjoja löytyy kruununvoutien arkistoista. 1800-luvun loppupuolella alettiin kauppiaiden ja talonpoikien välillä laatia kirjallisia tervasopimuksia, joita löytyy yksityisistä kauppiaiden ja kauppahuoneiden arkistoista. Sopimusrikkomusasiat menivät maaherran ratkaistaviksi ja niitä koskevat asiakirjat ovat siten lääninhallitusten arkistoissa.

Kauppahuoneiden arkistot

Ruotsin valtionarkistossa säilyneistä tukholmalaisten suurkauppiaiden arkistoista, erityisesti kirjeenvaihdosta, voi löytyä tietoa suomalaisten tervakauppiaiden toiminnasta jo 1600-luvulta. Suomalaisten tervakauppaa harjoittaneiden kauppiaiden ja kauppahuoneiden arkistoja on säilynyt 1700-luvulta alkaen. Niistä parhaiten säilyneisiin kuuluvat Oulun maakunta-arkistossa säilytettävät raahelaisen Sovion kauppahuoneen arkisto sekä 1800-luvulla vaikuttaneiden oululaisten G & C. Bergbomin ja J.W. Snellman G:sonin kauppahuoneiden arkistot.

Kauppahuoneiden harjoittaman maakaupan (velkakaupan) tilikirjat kertovat tervakauppiaan ja tervatalonpojan välisestä, jopa vuosikymmeniä kestäneestä luottosuhteesta. Tilikirjojen avulla voidaan tutkia esimerkiksi, mistä tervatalonpojat olivat kotoisin, paljonko he myivät tervaa vuodessa, mitä he ansaitsivat ja ostivat vastineeksi, heidän velkaantumisastettaan sekä tervakaupan ja tervatalonpoikien määrää.

Kauppiaiden, heidän asiamiestensä ja talonpoikien suhteista saa monipuolista tietoa myös tutkimalla kauppahuoneiden arkistojen laajaa kirjeenvaihtoa. Talonpojat kertovat tervantuotannossa ja -kuljetuksessa kohtaamistaan vaikeuksista ja ainakin välillisesti kirjeet valaisevat myös mm. kauppayhteyksien solmimista ja ylläpitoa, kaupankäyntitapoja, tervan hintaa ja tervakaupassa vallinnutta kilpailua.

Toisaalta kauppahuoneiden kirjeenvaihto kertoo tervakaupasta ulkomaille aikana, jolloin suomalaiset tapulikaupungit saivat vapauden käydä kauppaa suoraan ulkomaisten kauppiaiden ja kauppa-asiamiesten kanssa ja suomalaiset kauppalaivat alkoivat purjehtia maailman vesillä. Kirjeenvaihdon antamia tietoja täydentävät laivoja, laivarahteja, kauppahintoja ja kauppasopimuksia koskevat asiakirjasarjat.

Suurimpien kauppahuoneiden arkistosta löytyy tietoa kaupungin tervahoviin tuodun tervan määrästä ja laadusta sekä luetteloina että tositeaineistona. Vastaavaa aineistoa on Oulun maakunta-arkistossa myös Oulun tervahovin tiliasiakirjoissa, joita on säilynyt Oulun kaupungin ja Oulun Kauppaseuran arkistojen mukana. Tervakaupunkien maistraattien ja kauppaseurojen tai kauppiasyhdistysten arkistoista löytyy yleensäkin ottaen tietoa tervakaupan sekä tervan varastoinnin ja tarkastuksen järjestelyistä.

Tulliluettelot ja tilastot

Pikkutulli- eli maatulliluetteloihin, joita on pidetty 1600-luvulta vuoteen 1808 saakka, kirjattiin tietoja maalta kaupunkiin tuodusta tavarasta, mukaan lukien tervasta. Tapulikaupunkien tervanviennistä on säilynyt tietoja tullikamarien tileissä, kaupunkien tileissä sekä eri maiden julkaisemissa virallisissa tilastoissa. Suomen viralliset tilastot tarjoavat tervanvientilukuja vuodesta 1856 alkaen. Koko autonomian ajalta tervanvientiä koskevia tilastotietoja on kerättävissä kuvernöörien senaattiin lähettämistä elinkeinoja koskevista ilmoituksista.

Ulkomaisten satamakaupunkinen kuten Hampurin ja Lyypekin samoin kuin niiden kauppakamarien arkistot ovat myös varteenotettava lähde tervakauppaa tutkittaessa. Pieni määrä tätä aineistoa on kertynyt Kustaa Hautalan kokoelmaan Kansallisarkistossa.

Tervanpolttotekniikasta kertovat lähteet

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin on kertynyt runsaasti kansantieteellistä tietoa tervanpoltosta ja tervakaupasta. Useissa yksityisarkistoissa ja -kokoelmissa on vastaavaa muistitietoa tervanpoltosta. Esimerkkinä mainittakoon Henrik Wilhelm Claudelinin arkisto Oulun maakunta-arkistossa.

1800-luvulla tervateollisuuden teknistä kehittämistä tehdastuotannoksi ryhdyttiin Suomessa manufaktuurijohtokunnan johdolla tutkimaan mm. Helsingin teknillisessä reaalikoulussa ja Evon metsäopistossa. Myös Oulun läänin talousseura oli tervauunien kehittämisessä aktiivinen. Talousseuran arkistoa säilytetään Oulun maakunta-arkistossa, Evon metsäopiston arkistoa Hämeenlinnan maakunta-arkistossa ja Helsingin yliopiston keskusarkistossa, Helsingin teknillisen reaalikoulun arkistoa (myöh. Polytekninen opisto) Teknillisen korkeakoulun arkistossa (Aalto-yliopisto) ja manufaktuurijohtokunnan arkistoa Kansallisarkistossa. Lisäksi on syytä mainita viime mainitun koulun opettajan A.F. Soldanin arkisto Kansallisarkistossa. Soldan sai vuonna 1860 tehtäväkseen selvittää tervateollisuuden asemaa Suomessa.

Tervanpolttotekniikkaa kehitettiin myös suomalaisissa teollisuusyrityksissä. Esimerkiksi Oulun maakunta-arkistossa säilytettävissä Raahe Oy:n Oulun konepajan ja Ruukin Terva Oy:n arkistoissa on piirustuksia tervatehtaista ja -uuneista.

Kirjallisuutta

Kustaa Hautala, Suomen tervakauppa 1856-1913. Sen viimeinen kukoistus ja häviö sekä niihin vaikuttaneet syyt. Historiallisia tutkimuksia 45. Helsinki 1956.

Toini Aunola, Pohjois-Pohjanmaan kauppiaiden ja talonpoikien väliset kauppa- ja luottosuhteet 1765–1809. Historiallisia tutkimuksia 72. Helsinki 1967.

Oiva Turpeinen, Mustan kullan maa. Tervan historia. Somero 2010.

Hallan tervaa. Hallan ukon terva- ja tärpättitehdas, Hyrynsalmi, Löytöjoki. Restaurointiraportti 1997–2001. Helsinki 2002.

Linkit

Siirry Tervaporvarien aikaan -verkkonäyttelyyn

Siirry Kainuun tervan verkkosivuille



Siirry Vakka-arkistotietokantaan
Siirry haku- ja tilausjärjestelmä Astiaan
Siirry digitaaliarkistoon


Paluu Portin etusivulle