Tuomiokapitulit

Kohteesta Portti
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Muista myös nämä

Turun tuomiokapituli

Keskiajan asiakirjat 

Historia tai elämäkerta

Hiippakuntaa eli laajinta kirkollisen hallinnon aluetta johtaa piispa. Keskiajalla piispan apuna toimi joukko kirkollisia virkamiehiä eli tuomiokapituli, jota johti tuomiorovasti eli tuomiokirkon kirkkoherra. Jäseninä oli aluksi kaniikkeja ja sittemmin myös muita virkamiehiä, joita sanottiin prelaateiksi, ja siksi keskiaikaista tuomiokapitulia kutsutaan prelaattikapituliksi.

Uskonpuhdistuksen myötä mahtavan keskiaikaisen hiippakuntalaitoksen rahoitus ja itsemääräämisvalta pienenivät ratkaisevasti. 1560 mennessä tuomiokapitulilaitos oli käytännössä hajonnut ja piispa johti hiippakuntaansa yksin. Tuomiokirkon virkamiehistä kehittyi viimeistään 1571 mennessä uusi luterilainen tuomiokapituli.

Kapitulin yhteys koululaitokseen tiivistyi 1600-luvulla, kun hiippakuntakaupunkeihin perustettiin lukioita ja niiden lehtoreista tuli tuomiokapitulin jäseniä. Tuloksena oli lehtorikapituli, jossa opetus oli keskeisessä asemassa. Yliopistokaupungeissa (Turku v:sta 1640) lehtoreiden sijasta tuomiokapitulin jäseninä toimivat teologisen tiedekunnan professorit.

Karoliinisen kirkkolain seurauksena tuomiokapitulista (eli kirkollisesta konsistorista) määrättiin asetuksella vuonna 1687. Valtaa hiippakunnassa käyttivät sen mukaan piispa, tuomiokapituli ja pappeinkokous eli synodi. Kirkon korkein hallinto jäi valtiolle, ja 1686–1869 kirkko olikin selkeästi valtionkirkko.

1869 kirkkolain perusteella syntyi uusimuotoinen tuomiokapituli, joka ei enää koostunut lehtoreista vaan lain määrittelemistä, papiston keskuudesta valittavista jäsenistä. Kirkko etääntyi valtiosta ja tuomiokapitulien tehtävät liittyivät nyt yhä enemmän seurakuntien hallintoon. Nykyisin tuomiokapitulien toiminnasta säätää vuoden 1993 kirkkolaki. Vuoden 1997 alusta lähtien tuomiokapitulit siirtyivät valtiolta kirkon ylläpidettäväksi.

Aluejaot

Keskiajalla Suomi oli ollut yhtä Turun hiippakuntaa, mutta vuonna 1554 hiippakunnasta lohkaistiin Viipurin hiippakunta, johon kuului 1617 lähtien myös Käkisalmen lääni. Alueluovutuksien 1721 takia Viipurin hiippakunnasta tuli Porvoon hiippakunta ja sen alue pieneni tuntuvasti. Rajan taakse jääneitä varten Venäjän hallitus perusti tuomiokapitulin tehtäviä hoitavan Viipurin konsistorin. Vuoden 1743 alueluovutuksille perustettiin vastaavasti Haminan konsistori.

Autonomian ajalla Porvoon hiippakunnan alue palautui isoavihaa edeltäväksi ja Turun hiippakuntiin tulivat kuulumaan pohjoiseen Suomeen liitetyt alueet. Turun hiippakunnasta tuli vuonna 1817 arkkihiippakunta. Hiippakuntien alueet muuttuivat vuonna 1851, kun Kuopion hiippakunta perustettiin. Autonomian ajalla perustettiin vielä Savonlinnan hiippakunta 1895. Alueellisesti se käsitti suurimman osan vanhasta Porvoon hiippakunnasta. Samalla uuteen Porvoon hiippakuntaan liitettiin Turun arkkihiippakunnasta Hämeen ja Uudenmaan lääneihin kuuluneet kunnat.

Itsenäisyyden aikana on toiminut yhdeksän hiippakuntaa (linkit tuomiokapitulien arkistoihin Vakassa) :

Tehtävät

Keskiajalta lähtien piispalle kuului vihkivalta (pappisvihkimykset, kirkkojen ja hautausmaiden ym. vihkiminen sekä konfirmointi), opetusvalta (pappien neuvonta ja ylimpänä rippi-isänä toimiminen) sekä tuomiovalta (kirkollisten asioiden ja varsinkin pappien kurinpitoasiat, piispantarkastukset). Hän vastasi hiippakunnan taloudesta ja hallinnosta, joita käytännössä kuitenkin hoiti tuomiokapituli.

Karoliinisen kirkkolain mukaisesti järjestäytyneissä tuomiokapituleissa noin vuosina 1687–1869 asioita hoiti kolme tahoa: piispa, tuomiokapituli ja synodi. Piispan vastuulla olivat saarnaluvat, pappisvihkimykset, kirkkojen ym. vihkimisinen, pappeinkokouksen kutsuminen koolle, opetuksen valvonta ja seurakuntien omaisuuden valvonta ja yhdessä maaherran kanssa sairaaloiden valvonta sekä kirkkolain noudattamisen valvonta. Lisäksi piispa edusti tuomiokapitulia valtiopäivillä.

Tuomiokapitulista oli tullut yhä selkeämmin hiippakuntahallitus. Sillä oli päätäntävaltaa useisiin asioihin ja se kokoontui periaatteessa kerran viikossa. Kapituli saattoi kokoontua myös ilman piispaa. Sen sijaan kokouksiin saattoi osallistua erilaisia apujäseniä, kun tehtävät monimutkaistuivat. Tuomiokapituli valvoi seurakuntia, ja niiden hoidettavana oli mm. paikallinen itsehallinto ja opetus.

Pappeinkokouksen eli synodin piti kokoontua vuosittain, mutta usein kokousten väliaika oli pidempi. Kokous saatettiin järjestää muuallakin kuin piispankaupungissa. Synodeissa rovastit tekivät selkoa rovastikunnistaan ja lääninrovastit toimittivat niihin materiaalia lääneistään. Synodeissa keskusteltiin seurakuntien tilasta ja sen perusteella laadittiin seurakunnille synodaalipäätökset. Synodeista pidettiin yleensä pöytäkirjaa.

1869 kirkkolaissa määriteltiin tuomiokapitulien tehtävät, jotka säilyivätkin sitten 1990-luvulle asti ennallaan. Hiippakuntien rinnalle luotiin kirkolliskokous, jolle tuomiokapituleilta siirtyivät lainsäädäntöasiat. Jo aiemmin lukuisia tehtäviä oli siirtynyt seurakunnilta kunnille ja siten pois tuomiokapitulien käsiteltävistä asioista. Nyt mm. opetus siirtyi pois tuomiokapituleilta. Tuomiokapitulit valvoivat nyt seurakuntien hallintoa, nimittivät virkamiehet ja toimivat riitojen ratkaisuviranomaisena.

Vuoden 1993 kirkkolaki ei tuonut tähän erityistä muutosta, mutta sen perusteella tuomiokapituleilta poistui vielä tuomiovalta kurinpito- ja virkarikosasioissa.

Mitä asiakirjoja voin löytää tuomiokapitulien arkistoista?

Vaikka hiippakunnassa toimi kolme tekijää – piispa, tuomiokapituli ja synodi – niiden kaikkien asiakirjat löytyvät tuomiokapitulien arkistoista. Ne hoitivat kirkollisia kysymyksiä periaatteelliselta ja lainsäädännölliseltä tasolta aina virkamiesten eroanomuksiin ja seurakuntien talousasioihin asti. Tuomiokapitulien arkistoissa ei ole siis vain hiippakuntahallintoa koskevia asiakirjoja, vaan myös runsaasti yksittäisiä seurakuntia koskevia aineistoja.

Lisäksi ennen 1870-lukua tuomiokapituli ja seurakunnat hoitivat useita tehtäviä, jotka sen jälkeen kuuluivat muille viranomaisille (esim. koulutus, sensuuri). Siksi voidaan sanoa, että merkittävimmät aineistot ovat ns. karoliinisen kirkkolain ajalta (1688-1870). Tämänkin jälkeen tuomiokapitulien arkistot ovat tärkeimpiä seurakuntien toimintaa koskevia aineistoja.

Tuomiokapitulien arkiston rungon muodostavat toisaalta pöytäkirjat ja niiden perustana olevat asiakirjat, toisaalta kirjeistö ja niihin liittyvät asiakirjat ja päätökset. Arkistoja on usein järjestetty jälkikäteen niin, että tietynlaiset asiakirjat ovat omina sarjoinaan. Tämä on toteutettu eri arkistoissa eri tavalla. Erittäin tarkasti on kuvailtu esim. Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulin arkiston sarjat, joista voi löytää vihjeitä muidenkin kapitulien arkistoihin.

Koska tuomiokapituli toimi ylimpänä kouluhallituksena hiippakuntansa alueella, tuomiokapitulien arkistot ovat merkittävä opetushistorian lähde. Kouluja koskevat asiat vuosilta 1844-1870 siirrettiin Senaatin päätöksellä tuomiokapitulien arkistoista Koulutoimen ylihallitukselle. Kansallisarkistossa ne muodostavat oman kokoelmansa Tuomiokapitulien kouluarkisto. Vielä 1870 jälkeenkin tuomiokapituli vastasi koulujen uskonnonopetuksesta.

Merkittävin yksittäistä henkilöä koskeva sarja ovat erokirjeet. Piispa myönsi kihla- ja avioerot vuoteen 1930 asti. Eropäätökset ja niihin liittyvät asiakirjat löytyvät siis tuomiokapitulien arkistoista. Niistä on ennen piispalle käsiteltäväksi tuloa useimmiten tehty päätös maallisessa alioikeudessa, mutta ei suinkaan aina. Vuodesta 1930 lähtien avioerot käsitteli alioikeus.

Jos tutkittava henkilö on ollut pappisvirassa, tuomiokapitulien arkistoista löytyy runsaasti henkilöhistoriallista materiaalia. Esim. papiksi päästäkseen piti saada piispan vihkiminen ja selvittää piispan ja tuomiokapitulin toimittama tutkinto. Tutkintoja koskevat asiakirjat ja pastoraalitutkinnot löytyvät tuomiokapitulien arkistoista.


Aineiston hakuohjeistus

Tuomiokapitulien arkistoja säilytetään Arkistolaitoksen yksiköissä piispanistuimen sijaintipaikan mukaan. Tuomiokapitulien arkistot löytyvät Astia-verkkopalvelun hausta hakuehdolla ”Tuomiokapituli*”. Mukana tulevat tällöin myös Vanhan Suomen konsistorit.

Jyväskylän maakunta-arkistossa säilytetään tuomiokapitulien renovoituja eli puhtaaksikirjoitettuja rikosasioiden pöytäkirjoja. Ne on luetteloitu kunkin tuomiokapitulin yhteyteen omina arkistoinaan. Tuomiokapitulien koulujen kokoelma (Tuomiokapitulien kouluarkisto) löytyy Astiasta haulla ”Tuomiokapitulien koulut”.

Jonkin verran Turun ja Viipurin tuomiokapitulien arkistoa on joutunut erilleen niin sanottuun Laguksen kokoelmaan. Pääosa Laguksen kokoelmaa on palautettu Kansallisarkistolle, mutta oppihistoriaa koskevia asiakirjoja kuten tuomiokapitulien arkistoja säilytetään edelleen Kansalliskirjastossa. Lisäksi piispojen virka-arkistoja on Arkistolaitoksen yksiköiden, seurakuntien, SKS:n ja yliopistojen kirjastojen hallussa (ks. kirjallisuus/Snäll).


Kirjallisuutta

  • Pirinen, Kauko; Laasonen, Pentti; Murtorinne, Eino: Suomen kirkon historia 1 - 4. Porvoo 1991 - 1995.
  • Kansanaho, Erkki: Suomen kirkon hallinto. Vaasa 1976.
  • Snäll, Aila: Arkkipiispojen, piispojen ja tuomiokapitulien arkistot. Kirkkohallitus 1999.
  • Pirinen, Kauko (toim.): Turun tuomiokapituli 1276 - 1976. Turku 1976.
  • Heininen, Simo: Viipurin, Porvoon, Tampereen hiippakunnan historia 1554-2004. Helsinki 2005.
  • Mustakallio, Hannu: Pohjoinen hiippakunta : Kuopion-Oulun hiippakunnan historia 1850-1939. Helsinki 2009.
  • Mattila, Ouri: Kaakonkulman kapituli : Savonlinnan, Viipurin ja Mikkelin hiippakunta 1897-2004. Helsinki 2004.
  • Harmanen, Eija: Haasteena yhteys : Lapuan hiippakunnan viisi vuosikymmentä 1956-2006. Helsinki 2006.

Internetissä