Henkikirjat

Kohteesta Portti
Versio hetkellä 26. lokakuuta 2022 kello 10.15 – tehnyt Tperhio (keskustelu | muokkaukset) (Miten henkikirjoja voi hyödyntää tutkimuksessa?)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Muista myös nämä

Evankelis-luterilaiset seurakunnat

Helsingin kaupungin kiinteistökortisto

Henkikirjoittajat

Läänintilit

Ortodoksiset kirkonarkistot

Suomen asutuksen yleisluettelo

Verotus

Voudintilit

Henkikirjamikrofilmien käyttökopiot 1634-1808 

Henkikirjat ovat maan väestöstä henkiveroa varten kunnittain tehtyjä väestöluetteloita. Kun kirkollisessa aineistossa sotien, tulipalojen ja muiden tuhojen seurauksena esiintyy paikoitellen aukkoja, muodostavat henkikirjat varsinkin 1600- ja 1700-lukujen osalta tärkeän lähteen suku- ja henkilöhistorialliselle tutkimukselle.

Henkikirjojen alkuna voidaan pitää Ruotsin valtakunnan voudintilejä. Henkikirjat alkavat myllytullimanttaaliluetteloina vuodesta 1634, jolloin viljan syöjiltä ryhdyttiin kantamaan uutta vakinaista veroa, henkirahaa. Henkirahan kanto lopetettiin vuonna 1924, mutta henkikirjojen pitoa jatkettiin väestö- ja kiinteistöluetteloina. Henkikirjat poistuivat käytöstä väestöjärjestelmän aloittaessa toimintansa vuonna 1993.

Henkikirjoja on digitoitu vuoteen 1923 asti. Kuvattuja, alkuperäisiä henkikirjoja ei luovuteta tutkijoiden käyttöön säilyvyyden turvaamiseksi. Autonomian ja itsenäisyyden aikaiset digitoidut ja digitoimattomat henkikirjat löytyvät lääneittäin Astia-palvelusta.

Henkikirjojen historia

Henkikirjat ovat maan väestöstä henkiveroa varten kunnittain tehtyjä väestöluetteloita. Henkikirjojen tietoihin perustui maan viralliseksi ilmoitettu väkiluku, verovelvollisuuden täyttäminen ja äänioikeuden käyttämismahdollisuus. Henkikirjat laadittiin 1920-luvulle saakka ensisijaisesti verotusta varten, jonka jälkeen henkikirjoja laadittiin lähinnä muita hallinnollisia tarkoituksia varten. Henkikirjojen alkuna voidaan pitää Ruotsin valtakunnan voudintilejä.

Henkikirjat alkavat myllytullimanttaaliluetteloina (svensk. kvarntullsmantalslängd), vuodesta 1634, jolloin ryhdyttiin kantamaan uutta vakinaista veroa keräämällä henkirahaa viljan syöjiltä. Myöhemmin nimitys lyheni manttaaliluetteloksi (svensk. mantalslängd), joka tunnetaan paremmin henkikirjana. Henkikirjan laati pappi, kunnes henkikirjoitus määrättiin manttaalikommissaarien tehtäväksi ja lopulta tehtävä määrättiin henkikirjoittajille. Henkikirja laadittiin vuosittain pidetyn henkikirjoituksen perusteella. Päämiehen lisäksi henkikirjassa tuli mainita muutkin siihen sisältyneet verovelvolliset.

Aluksi henkirahaa perittiin jokaiselta 12 vuotta täyttäneeltä, kunnes henkirahan perintärajoiksi vakiintuivat ikävuodet 15–63. Yläikäraja poistettiin käytöstä isänniltä ja alaikäraja korotettiin 16 vuoteen vuonna 1865. Ala- ja yli-ikäisten lisäksi henkirahan maksusta vapautettuja olivat ajoittain muutamat erityisryhmät kuten köyhät, vaivaiset, piispat. Vasta 1700-luvulla alettiin merkitä henkikirjaan kaikki asukkaat riippumatta siitä tuliko heidän maksaa henkirahaa.

Siirtoväen henkikirjoituksia varten annettiin vuosina 1940 ja 1945 erityisiä määräyksiä. Ensiksi mainitun vuoden henkikirjoituksessa oli luovutetuilta tai vuokratuilta alueilta siirtyneet merkittävä sen kunnan henkikirjaan, jossa heidän varsinainen asuinpaikkansa oli ollut 1.1.1940. Näihin henkikirjoihin ei tehty kiinteistöjä koskevia merkintöjä. Vuoden 1945 henkikirjoituksessa olivat ainoastaan ne siirtoväkeen kuuluvat, jotka eivät vielä olleet pysyvästi asettuneet muualle Suomeen, merkittävä erityiseen siirtoväen henkikirjaan oleskelupaikastaan riippumatta.

Henkirahan kanto lopetettiin vuonna 1924, mutta henkikirjojen pitoa jatkettiin väestö- ja kiinteistöluetteloina. Vuonna 1939 säädettiin laki henkikirjoista, joka korvattiin vuonna 1971 väestörekisterilailla. Vuosittainen henkikirjoitusvelvollisuus lakkautettiin vuoden 1990 alusta lukien. Henkikirjat poistuivat käytöstä väestöjärjestelmän aloittaessa toimintansa vuonna 1993.

Henkikirjojen rakenne

Väestön merkitseminen henkikirjoihin

Vuoden 1894 henkikirjoitusasetuksen mukaan henkikirjaan tuli merkitä ristimänimi, sukunimi, ammatti, syntymävuosi, syntymäpäivä, viimeinen henkikirjoituspaikka, kuuluiko henkilö ei-luterilaiseen uskontokuntaan ja halusiko kyseinen henkilö tulla vapautetuksi henkirahan maksamisesta. Henkikirja tehtiin maalla kustakin kihlakunnasta niin, että kihlakuntaan kuuluneet seurakunnat tai seurakunnan osat merkittiin erikseen. Kaupunkien väestö merkittiin henkikirjaan erottelematta seurakuntia, joita kaupungissa mahdollisesti oli.

Ohjeiden mukaan henkikirjat oli laadittava pitäjittäin, mikä saattoi tarkoittaa kirkkopitäjää tai hallintopitäjää. Molempia pitäjäjakoja on käytetty Ruotsin vallan aikana, mutta usein luettelot oli laadittu siten, että käytetty pitäjäjako kävi niistä selville.

Tilojen merkitseminen henkikirjoihin

Asutus oli henkikirjoissa alusta alkaen ryhmitetty kylittäin maaseudulla ja kaupungeissa yleensä kaupunginosittain ja kortteleittain. Kylien ja yksinäistalojen nimet esiintyvät jo ensimmäisissä henkikirjoissa, kun taas talojen nimet merkittiin näkyviin vasta 1700-luvulla, paikoitellen vasta 1800-luvulla. On huomattava, että 1600-luvun henkikirjoissa kylän talot eivät aina esiinny yhdessä paikassa, vaan niitä voi joutua etsimään useista kohdista pitäjän sisältä.

Tilat ryhmiteltiin ajoittain maanluonnoittain, kuten maakirjoissa, minkä lisäksi pitäjän ratsutilat olivat omana ryhmänään. Maakirjojen käyttö henkikirjojen pohjana johti siihen, että henkikirjoihin otettiin myös asumattomat, omina verotuskohteina olevat tilukset sekä muut maakirjaan merkityt maaveroa maksavat omistukset kuten myllyt. Tilat tuli vuodesta 1693 lähtien merkitä henkikirjoihin maakirjan mukaisessa järjestyksessä, mutta jo 1700-luvulla yleistyi kylien sijoittaminen aakkosjärjestykseen.

Vuoden 1944 asetuksen mukaan oli kaikki kiinteistössä toimivat liikkeet, yhteisöt ja säätiöt otettava mukaan henkikirjaan. Vuoden 1950 henkikirjoitusasetuksen mukaan henkikirjaan merkittiin kiinteistöt kylittäin ja kaupunginosittain, kiinteistön omistaja ja omistajan kotipaikka. Kunkin kiinteistön kohdalle merkittiin kaikki siellä asuvat henkilöt. Lisäksi kunkin kiinteistön kohdalle merkittiin ne henkilöt, yhdyskunnat, yhtiöt, muut yhteisöt, laitokset ja säätiöt, jotka pitivät hallussaan huoneistoa, myymälää tai työhuonetta kiinteistössä.

Henkikirjojen hyödyntäminen tutkimuksessa

Henkikirjat ovat tärkeä sosiaali- ja väestöhistoriallinen lähde. Kun kirkollisessa aineistossa sotien, tulipalojen ja muiden tuhojen seurauksena esiintyy paikoitellen aukkoja, muodostavat henkikirjat varsinkin 1600- ja 1700-lukujen osalta tärkeän lähteen suku- ja henkilöhistorialliselle tutkimukselle.

Tutkimuksessa on otettava huomioon se asia, että henkikirjoihin otetun väestön määrässä esiintyvät vaihtelut eivät välttämättä ilmennä asutuksen todellisia muutoksia, kuten henkilön muuttoa kunnasta toiseen. Henkiverotusta koskeneet säädökset ovat määränneet sen, mitä väestöryhmiä kunakin ajankohtana tuli merkitä luetteloihin, mutta vuodesta toiseen esiintyvät muutokset 1600- ja 1700-luvulla eivät välttämättä selity. Selitystä muutoksiin on etsitty hyvien ja huonojen vuosien vaihtelusta. Hyvinä satovuosina oli veronmaksukykyisten määrä suurempi kuin huonoina, mikä heijastui siihen, kuinka paljon väkeä henkikirjoituksen toimittaja merkitsi luetteloon. Erot hallintokäytännössä ja hallinnon vaihteleva tehokkuus ovat myös vaikuttaneet siihen, kuinka täydellisiä henkikirjat ovat eri vuosina ja eri osissa maata olleet.

Henkikirjat Kansallisarkistossa

Ruotsin vallan aikaiset Suomea koskevat henkikirjat kuuluvat vuoden 1634 osalta voudintilien arkistoon ja vuosilta 1635–1808 läänintilien arkistoon. 1700-luvun puoliväliin saakka on henkikirjoja sidottu muitakin tilitositteita sisältäviin tositekirjoihin. Sen jälkeen henkikirjat on järjestetty lääneittäin omiksi niteikseen. Kansallisarkistossa säilytettävät autonomian ja itsenäisyyden ajan henkikirjat muodostavat oman erillisen vuoteen 1975 ulottuvan henkikirjakokoelmansa.

Lisäksi henkikirjoja sisältyy runsaasti henkikirjoittajien arkistoihin, jotka ulottuvat jopa 1900-luvun loppupuolelle. Kansallisarkiston eri toimipaikat säilyttävät kukin oman alueensa henkikirjoittajien arkistoja. Henkikirjoja on myös esimerkiksi lääninhallitusten arkistoissa. Henkikirjoja kirjoitettiin 1800-luvun lopulle saakka kolmena kappaleena, joista yksi kappale kirjoitettiin lääninhallitukselle. Nämä henkikirjasarjat alkavat vasta 1700-luvun puolivälin tienoilla ja päättyvät 1880-luvun alussa.

Henkikirjoja on digitoitu, minkä vuoksi kuvattuja, alkuperäisiä henkikirjoja ei luovuteta tutkijoiden käyttöön säilyvyyden turvaamiseksi. Henkikirjoittajien arkistoihin kuuluvia henkikirjoja ei juurikaan ole digitoitu.

Digitoidut henkikirjat ja henkikirjojen käyttö tutkimuksessa

Henkikirjat on digitoitu vuoteen 1923 asti, minkä lisäksi yksittäisiä henkikirjoja on digitoitu myös myöhemmiltä vuosilta. Henkikirjojen käyttöä helpottamaan on Kansallisarkistossa laadittu henkikirjojen pitäjähakemisto (luettelo 120:1). Siitä ilmenee mihin lääniin ja mihin kihlakuntaan kukin pitäjä on kuulunut vuosina 1634–1973. Kaupungit eivät sisälly kyseiseen hakemistoon. Vuoden 1939 kuntajaon mukainen henkikirjojen kuntahakemisto sisältyy myös luetteloon henkikirjamikrofilmien käyttökopioista 1634–1808.

Autonomian ja itsenäisyyden aikaiset digitoidut ja digitoimattomat henkikirjat löytyvät lääneittäin Astia-palvelusta.

Vuosien 1635–1808 henkikirjat sisältyvät läänintilien arkistoon. Kyseisiä henkikirjoja pääsee tarkastelemaan Astiassa. Läänintileissä henkikirjat sisältyvät tositekirjoihin. Henkikirjat sisältyvät tositekirjoihin 1700-luvun puoliväliin asti, jonka jälkeen ne sidottiin erillisiksi kirjoiksi. Oikean tilikirjan löytymistä helpottaa, jos selvittää etukäteen sen numeron. Numerot löytyvät luettelosta henkikirjamikrofilmien käyttökopioista 1634-1808. Alkuperäisiä asiakirjoja ei anneta tutkijoiden käyttöön niiden säilyvyyden turvaamiseksi.

Vuoden 1634 henkikirjat sisältyvät voudintilien arkistoon ja niitä pääsee tarkastelemaan Astia-palvelussa. Tietoja kyseisen ajan henkikirjoista sisältyy niin ikään läänintilien luetteloihin. Voudintilit on digitoitu.

Henkikirjakokoelman digitoimattomat niteet ovat tutkijoiden käytettävissä Kansallisarkiston Rauhankadun toimipisteessä, jossa alkuperäisiä asiakirjoja säilytetään. Henkikirjat on luetteloitu arkistoluetteloihin 120–134. Autonomian ja itsenäisyyden ajan henkikirjoista on nähtävissä läänikohtaiset henkikirjaluettelot. Huomattavaa on, että Helsingin kaupungin henkikirjat ovat omana arkistonaan vuodesta 1947.

Vanhempien aikojen henkikirjat puuttuvat niistä osista maata, joissa ei kannettu henkirahaa. Tästä johtuen niitä ei ole Pohjois-Karjalasta Ruotsin vallan ajalta eikä myöskään maan pohjoisimmista pitäjistä, ennen kuin vasta 1850-luvun lopulta lähtien. Tällöin määrättiin Lapin pitäjistä laadittavaksi henkikirjat, vaikka verovapaus jatkui.

Kirjallisuutta

  • Kansallisarkisto henkikirjaluettelo 120.
  • Orrman, Eljas: "Henkikirjat henkilöhistorian lähteinä". Genos 51 (1980), s. 1–21.
  • Pirinen, Kauko: "Muistokirjoitus henkikirjalle". Sukuviesti 6 (1990), s. 7–8.
  • Wichman, Holger: "Mantalslängderna i kammararkivet". Folkbokföring genom 350 år. Släkt och hävd (1978), 144–156.