Teema: Saamelaiset
| Muista myös nämä |
Sisällysluettelo
Keitä ovat saamelaiset?
Saamelaiset asuvat neljän eri valtion alueella Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä. Suomessa saamelaisia arvioidaan olevan noin 9000. Suomen perustuslaki tunnustaa saamelaiset alkuperäiskansana, jolla on oikeus ylläpitää ja kehittää kieltään ja kulttuuriaan sekä siihen kuuluvia perinteisiä elinkeinojaan. Vuodesta 1996 lähtien saamelaisilla on ollut kotiseutualueellaan kieltään ja kulttuuriaan koskeva perustuslain mukainen itsehallinto, johon kuuluvia tehtäviä hoitaa Saamelaiskäräjät. Lisäksi koltta-alueella kolttasaamelaisia edustaa kolttien kyläkokous. Suomessa saamelaisten kotiseutualueeseen kuuluvat Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Sodankylän kunnassa sijaitseva Lapin paliskunnan alue. Suomen saamelaisista yli 60 prosenttia asuu jo kotiseutualueensa ulkopuolella, mikä asettaa saamenkieliselle opetukselle, palveluille ja tiedonvälitykselle omat vaikeutensa.
Nimitys saamelainen (sápmelaš) on etninen määrite, joka viittaa saamelaisten näkemykseen itsestään valtakulttuurista poikkeavan saamelaiskulttuurin jäseninä. Se sanoutuu irti ulkopuolisten antamasta nimityksestä lappalainen, jonka saamelaiset katsovat pitkäaikaisen alistusprosessin aikana syntyneenä ilmaisuna liian sävyttyneeksi, loukkaavaksikin. Lappilaisia ovat Lapin läänin asukkaat riippumatta siitä, ovatko he saamelaisia vai suomalaisia.
Yhteiskunta
Saamelaiskulttuurin sisällä paikallisuus määrittyy esimerkiksi asuinpaikan, kielten, sukujen, elinkeinojen, mukaan. Historiallisesti saamelainen yhteiskunta perustui siida- eli lapinkyläjärjestelmälle. Sen perusmallina pidetään ns. metsäsaamelaisten siidoja, jotka olivat sekä kyläyhteisö, joka huolehti kylän toiminnoista että alue, jonka yhteisö omisti ja jonka rajat oli määritelty. Siidan maat ja vedet oli jaettu kullekin suvulle ja perheelle ja niitä hyödynnettiin vuotuiskierron mukaan. Alueen hallinnosta määräsivät erityiset kotakäräjät. Siidajärjestelmä alkoi osittain hajota ulkoisista syistä 1500-luvulta lähtien pohjoiskalotin valtioiden ulottaessa omat hallintojärjestelmänsä alueelle. Samoin talonpoikaisen uudisasutuksen leviäminen murensi siidajärjestelmää. Saamelaiskulttuurin sisäinen syy siidajärjestelmän hajoamiseen oli elinkeinomuutos, joka johti suurporonhoidon syntymiseen 1500- ja 1600-lukujen taitteessa. Vuotuiskiertoa noudattelevien alueiden tilalle syntyivät porotokkien ns. poronhoitosiidat, joihin kuuluivat kesälaitumet jäämeren rannalla ja talvilaitumet sisämaan metsäalueille ja niiden välisen muuttoreitit. Molemmat siidamallit säilyivät 1900-luvulle saakka.
Historiallisella siidajaolla on edelleenkin vaikutusta paikallisuuden määrittymiseen. Esimerkiksi inarinsaamelaisten keskeisin asuinpaikka on edelleenkin Inarijärven ympärillä olevat alueet, jotka kuuluivat aikoinaan Inarin siidaan. Toiseksi, nykyiset saamelaiset paikallisuudet ovat muodostuneet erilaisten muuttoliikkeiden seurauksena. Esimerkiksi Pohjois-Sodankylän Vuotson alueen väestö periytyy 1800-luvun lopun muuttoliikkeestä.
Tutkimuksessa yleisimmin käytetyt saamelaiskulttuuriin liittyvät ryhmittelyt voidaan jakaa neljään päätyyppiin. Nämä ovat: 1) eri saamen kielten puhujien alueellinen jakautuminen (ks. kieli), 2) erilaisiin elinympäristöihin ja niiden tyypillisten elinkeinojen mukainen jako (esim. metsäsaamelaiset, merisaamelaiset, tunturisaamelaiset), 3) valtioiden määrittelemät hallinnolliset alueet ja niiden väestö, 4) erilaisten kulttuuripiirteiden mukaiset määritykset.
Saamelaiset osana modernia yhteiskuntaa
Saamenmaan siirtyminen moderniin yhteiskuntaan on parantanut oloja ja elintasoa, mutta myös aiheuttanut kriisin perinteiselle saamelaisyhteiskunnalle. Teknologian kehitys on muuttanut elinkeinoja ja yhteyksiä. Moderni kiinteä asumismuoto on vaikuttanut elintapoihin. Koulutus ja sopeutuminen suuryhteiskunnan rakenteisiin muokkaavat maailmankuvaa ja vaikuttavat saamen kielen käyttöön. Toisaalta parantuneet liikenneolot ja tietoyhteydet ovat yhdessä vaikuttaneet siihen, että saamenmaa on alettu tiedostaa kaikkien saamelaisten muodostamaksi yhteisöksi, jonka valtioiden rajat ja muut historialliset tekijät ovat rikkoneet.
1970-luvulta lähtien saamelaisuutta on kehitetty uuteen suuntaan, jossa perinnettä on yhdistetty ja sulatettu uuden ajan vaikutteisiin ja näkemyksiin. Saamenmaa (Sápmi) on luonut itselleen tietoisesti saamelaiskansalliset symbolinsa, jotka kuvastavat saamelaisten yhtenäisyyttä uudessa maailmassa. Näitä symboleja ovat esimerkiksi sinipunakeltainen saamenlippu ja Isak Saban kirjoittama kansallislaulu kilpailevine versioineen. Historiasta haetaan suuria saamelaistapahtumia ja saamelaisia persoonallisuuksia. Saamelaiset ovat myös vuosittain edustettuina maailman alkuperäiskansojen konferensseissa maailmalla. Neljän valtion alueella elävien saamelaisten ensimmäinen yhteispohjoismainen kokous käytiin vuonna 1917, minkä kunniaksi saamelaisten kansallispäivää vietetään 6. helmikuuta.
Saamelaisten oma kansallinen ajattelu kehittyi 1960-luvulle saakka varsin hitaasti. Saamelaisten sisäiset kulttuuriryhmät olivat tunteneet vain vähän yhteenkuuluvaisuutta toisiinsa. Rajankäynnit pohjoiskalotilla olivat hajottaneet saamelaiset neljään valtakuntaan noudattelematta kulttuuri- ja kielirajoja. Kuitenkin valtaväestöjen otteen vahvistuminen ja omien elinolojen kaventuminen johtivat siihen, että saamelaiset alkoivat ymmärtää kansallisen yhteistyön merkityksen. Paikallisten yhteisöjen erillisestä kokonaisuudesta alettiin siirtyä kohti yleissaamelaisempaa näkemystä. Termi Sápmi (saamenmaa) alkoi nousta esiin yleisenä käsitteenä vasta, kun Saamenmaa alueellisesti oli pirstottu osiin. Identiteetin kehitys näkyy myös siinä, miten kaikista saamen kielimuodoista löytyvä omakielinen nimitys saamelainen (sápmelaš) on vähitellen korvannut vanhan nimityksen lappalainen. Kyse ei ole uuden ideologian omaksumisesta vaan näkökulman muutoksesta: ulkopuolisen asenteen sijasta esille nousee saamelaisten oma käsitys itsestään ja omasta kulttuuristaan.
Suomen ensimmäinen saamelaisyhdistys Samii Litto (saamelaisten liitto) perustettiin evakkomatkalla pääsiäisenä 1945. Joutuessaan evakuoinnin yhteydessä Keski-Pohjanmaalle vieraskielisten ja -tapaisten suomalaisten maanviljelijöiden yhteisöön, saamelaiset huomasivat olevansa ”samaa kansaa” samantyyppisine pukuineen, ajatuksineen, vieläpä kielineen. Kodin menetys, turvattomuuden tunne ja vieraat olot edistivät yhteistunnon voimistumista, mikä johti konkreettiseen järjestäytymiseen. 1900-luvun puolivälin paikkeilla kaikissa kolmessa Pohjoismaassa oli toimivia paikallisia ja valtakunnallisia saamelaisjärjestöjä.
Saamelainen kulttuuri
Saamelainen kulttuuriympäristö on omaleimainen sekoitus luonnonmaisemaa ja ihmisen luomaa ympäristöä. Perinteisen saamelaisen maailmankatsomuksen mukaan ihminen on osa luontoa eikä siten voi asettua luonnon yläpuolelle, vaan suhde on tasa-arvoinen ja se vaatii neuvotteluja, kompromisseja ja kunnioitusta. Saamelaisessa maisemassa on vahvasti läsnä myös sen näkymätön, aineeton ulottuvuus, joka tulee esiin suullisen perimätiedon kautta.
Saamen kielet
Eri alueilla puhutut saamen kielet kuuluvat suomalais-ugrilaiseen kielikuntaan ja niissä on fonologisia, sanastollisia ja kieliopillisia yhtäläisyyksiä. Kielet voidaan ominaispiirteidensä mukaan jakaa eteläsaamen, pohjoissaamen ja itäsaamen kieliryhmiin. Puhuttuja saamen kieliä on tällä hetkellä yhdeksän. Eteläisimmät saamen kielet ovat eteläsaame, uumajansaame, piitimensaame, luulajansaame ja ne muodostavat eteläsaamen ryhmän. Pohjoissaamen ryhmään kuuluu pohjoissaame, joka jakautuu länsi- ja itämurteisiin sekä lukuisiin paikallismurteisiin. Itäsaamen kieliryhmään kuuluvat inarinsaame, koltansaame, kiltinänsaame ja turjansaame. Saamen kielet muodostavat toisilleen sukua olevien kielten sarjan. Naapurikielten puhujat ymmärtävät toisiaan mutta mitä kauempina kielet ovat toisistaan, sitä erilaisempia ne ovat. Merkittävin kieliraja sijaitsee pohjoissaamen ja itäsaamen kieliryhmään kuuluvan inarinsaamen välillä.
Nykyisistä saamelaiskielistä ovat erittäin uhanalaisia uumajansaame, piitimensaame ja turjansaame, joita puhuu äidinkielenään enää vain muutamia kymmeniä ihmisiä. Itäsaamen ryhmään kuuluva akkalansaame on kuollut kieli. Suomen Etelä-Lapissa puhuttu keminsaame hävisi 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Historiallisena kielenä voidaan mainita myös saame, jota puhuttiin oletettavasti vielä 1500-luvulla nykyisessä Keski-Suomessa eläneiden eteläisten metsäsaamelaisten keskuudessa. Venäjällä Vienan Karjalan pohjoisosissa tiedetään myös olleen saamelaisasutusta. Kadonneiden historiallisten saamen kielten levinneisyyteen liittyy kuitenkin monia tutkimukselle tuntemattomia piirteitä, sillä niitä ei ole dokumentoitu kattavasti.
Suomen alueen saamelaiset voidaan jakaa kolmeen ryhmään kielen mukaan. Nämä ovat pohjoissaame, inarinsaame ja koltansaame. Myös hävinneet Kemin Lapin alueella puhutut saamen kielet voidaan lukea kuuluvaksi nykyisen Suomen alueen historiallisiin kieliin. Suomen alueella 1900-luvulla puhuttujen saamenkielten alueet voidaan esittää seuraavalla kartalla.
